Varaxasin valtias

 

Mustan meren keskellä kohosi musta obsidiaanilinnoitus. Se oli pimeyden torni, taikuuden tyyssija. Linnalla ei ollut enää linnanherraa, sillä Verhovelho oli kadonnut. Mielipuolet olennot eivät tienneet minne. Ne kävivät taistelua linnan herruudesta kuten ennenkin, mutta varovaisuus oli mennyttä. Enää ei ollut ketään rankaisemassa, vaikka he räjäyttivät sillan mantereelle poikki tai kaatoivat kokonaisia torneja sisäpihoilla kasvavien puutarhojen päälle. Mantereella lähikylien asukkaat - ne harvat, jotka eivät olleet jo muuttaneet muualle - katsoivat öisin ikkunoistaan, kuinka loitsut ja taika-aseet välähtelivät linnan ikkunoissa ja kuuntelivat kauhunsekaisin tuntein, kun hirviöt mylvivät ja raakkuivat kuollessaan tai voittaessaan.

 

Viimein tuli alkuperäisen Verhovelhon aika palata. Cllrsage oli tiennyt tämän tilanteen tulevan - maailmankaikkeuden kenties mahtavimman velhon täytyi tietää. Hän oli asettanut siemenensä obsidiaanilinnoituksen basalttikellariin, missä mustat olennot yhtyivät toisiinsa ja erosivat samantien. Siellä merisuolan rapistamien kiviportaiden alla lepäsi huomaamattomana piirteetön olento, homunculus ilman aisteja. Kun planeetat olivat oikeassa asennossa, käynnistyi huoneiden välissä suuri kone. Taikamoottori.

 

Meri pauhasi ja aallot löivät alaikkunoista sisään, huuhtoen piirteetöntä homunculusta esille portaiden alta ja taas takaisin piiloon. Taikamoottorin humina sai ylemmillä tasoilla riehuvat olennot haistelemaan ilmaa, mutta ne eivät käsittäneet mitä se merkitsi.

 

Verhovelho oli tulossa takaisin kuin komeetta, kuin tuhannen vuoden välein kierrokseltaan palaava kuolontähti. Ulottuvuuksien välisestä eetteristä sukelsi esiin tuntosarvia, jotka tahtoivat kietoutua piirteettömän olennon ympärille, mutta saranaolennot katkoivat ne. Mikään ei saanut tulla tielle, sillä saranaolentojen hallitsija oli saapumassa. Piirteetön olento alkoi saada piirteitä: ensin syntyivät silmät, jotka siirtyivät selkärangasta oikeille paikoilleen. Sitten silmät avautuivat. Verhovelho näki taas. Kun planeetat siirtyivät linjaltaan, taikamoottori sammui. Se oli tehnyt tehtävänsä.

 

Cllrsage, Verhovelho nousi vaivattomasti pystyasentoon ja loi itselleen asusteet: mustat housut, mustan paidan, punaisen viitan ja purppurahatun. Kengät juoksivat alas rappusia ja asettuivat hänen eteensä. Ne olivat odottaneet herransa paluuta portaikossa läpi aikakausien. Velho astui kenkiinsä ja lausui uuden loitsun.

 

Ilmaan avautui ovi. Hän astui sen lävitse linnansa korkeimpaan torniin, missä säilytti tärkeimpiä kokeitaan. Linnan olennot olivat sotkeneet kaiken: kaadelleet liuokset ja seokset, syöneet pölypullot ja itsekseen elävät epämuodostumat; päästäneet henget ja vangit vapaiksi, näyttelemään hampaitaan ja kasvaimiaan.

 

"Tulkaa tänne te, jotka tämän sotkun saitte aikaan."

 

Cllrsage kutsui olentojaan ja valtava verho heilahti. Hänen eteensä ilmestyi sekalainen joukko eriskummallisia hirviöitä. Nähdessään Verhovelhon jälleen edessään ne alkoivat kiljua ja huutaa.

 

"Mestari! Mestari!"

"Hän on palannut! Isäntä on palannut!"

"Olemme tuomittuja! Hurraa!"

 

Velho hiljensi huudot kuromalla jokaiselta suun umpeen. Jotkut repäisivät itselleen uuden suun kynsillään ja huusivat onnesta, mutta Cllrsage ei suvainnut sellaista. Hän laittoi olennot hyppäämään alas raivoavaan mereen.

 

"Nyt palaamme tilanteeseen, jossa en ole koskaan poissa ollutkaan. Rakennatte tuhoamanne käytävät uudelleen, kaiverratte ne tyhjään ilmaan. Tämän tehtyänne saatte lannoittaa puutarhaani mätänevillä ruumiillanne. Menkää, toimikaa!"

 

Olennot menivät menojaan ja Verhovelho jäi yksin torniinsa. Hän painautui seinää vasten ja romahdutti sen. Näin syntyneestä aukosta hän lakaisi loitsuilla torninsa tyhjäksi kaikesta romusta ja roinasta. Sinne putosivat mereen vuosien työt ja tuskat. Velho lausui ulos heittämälleen kuonalle hyvästit.

 

"Älkää tulko takaisin ellette palaa parempina kuin lähditte."

 

Odottamattomasti lensi palava metallinuoli portaikosta ja lävisti Verhovelhon rintakehän kuin lahon puuseinän. Verhovelho katsoi varjoihin. Torniin nousi tummapukuinen metsästäjähahmo, aseenaan maaginen jalkajousi. Verhovelho katsoi tulijaa kylmin silmin ja hieroi vasempaan keuhkoonsa tulleet aukot umpeen.

 

"Kuka uskaltaa haastaa minut?"

"Hah! Luuletko että paljastaisin sinulle nimeni? Siihen ansaan en lankeaisi!"

 

Metsästäjähahmo laukaisi toisen nuolen velhon pään lävitse. Verhovelho horjasti taaksepäin, mutta nosti itsensä nopeasti takaisin pystyasentoon. Nuolen jättämä aukko otsassa umpeutui.

 

"Et ole luomuksiani, jousimies, etkä edes olentojeni luomia vasalleja. Olet tullut kaukaisesta maankolkasta, jota kutsutaan Huoneiden Autiomaaksi. Tunnen tuon maan tuoksun tulessa, jolla olet nuolesi sytyttänyt."

"Ihmiset lähikylissä ovat kyllästyneet Verhovelhon linnaan. Minä olen heidän palkkasotilaansa, heidän pelastajansa. He ovat kutsuneet minut tuhoamaan sinut, jotta saisivat elää rauhassa; jotta heidän ei tarvitsisi nähdä loitsujen valoa ja kuulla olentojen irvokasta huutoa viikosta toiseen."

”Ne tietämättömät typerykset. En odotakaan heidän ymmärtävän mitä teen täällä ja miksi."

 

Cllrsage näytti metsästäjähahmolle kuvia mielestään: kiiltäviä, mustia valonsäteitä, jotka lävistivät sateenkaarimuurit; pyöriviä lasipulloja sateenmustalla kivetyksellä tuntemattomassa kaupungissa, nimettömien vainajien seassa.

 

"Nidon yhteen pieniä singulariteetteja kuin kidekristalleja, luon elämää suurempaa elämää ja tapan sen. Siinä piilee taikuuden salaisuus. Luon mustan jumalan ja käsken sen tuhoamaan itsensä. Voisin saada heidät ymmärtämään tekojani yhtä helposti kuin voisin saada muurahaisen ymmärtämään valtamerta. Mutta se olisi liian helppoa ja hyödytöntä."

"Nämä ymmärtämättömät tahtovat sinun silti kuolevan, ja sen asian olen luvannut toimittaa."

"Mitä he lupasivat sinulle toimestasi palkkioksi? Huvilan tulivuoren reunalle ja kymmenen neitsyttä kuukaudessa? Tämänkö verran he keräävät tyttöjä kylistään ja lähettävät luoksesi?"

"Tiesit täsmälleen oikean luvun. Se on hinta, jonka he saavat maksaa rauhastaan."

"Tunnet minut ja tiedät mihin pystyn."

"Sen takia voin voittaa sinut. En pelkää, sillä minulla on Liikkuvien Kivien vastaisuuskirous ylläni. Loitsimalla minut loitsit myös itsesi, iskemällä minua päähän isket itseäsi haaroihin."

"Minä voin luvata enemmän kuin nuo surkeat ihmispoloiset. Lupaan sinulle neitsyen päivässä, minkä ikäisen tahansa, minkä värisen tahansa."

"Mietin asiaa. Ei. En tarvitse miettimisaikaa. Olen nyt palvelijasi, velho. Rikon sopimukseni."

"Olkoon tämä etumaksua."

 

Verhovelho avasi ilmaan ikkunan, jonka takana seitsemän nuorta naista suoritti askareitaan lumen saartamaksi jääneessä mökissä.

 

”Mikä on tämä näky?”

”Se on pieni ulottuvuus, pelkkä mökki metsässä. Mitään muuta ei ole näille naisille olemassa ja olet heidän herransa. Käyt heidän luonaan ja he palvelevat sinua kuten parhaaksi näkevät.”

”Annatko tämän ikkunan minulle?”

”Jätän sen tähän, hae se milloin haluat."

 

Metsästäjähahmo kumarsi ja laski jalkajousensa. Verhovelho lähetti jälleen kuvia hahmon mieleen.

 

"Esitän sinulle yhden kysymyksen: miksi tahdot kertakäyttöisiä neitsyitä? Miksi ihmisnaisten lihaa? Voin tarjota sinulle suurempiakin iloja, kummallisempiakin kokemuksia. Minulla on tarjota väkivaltaisia visioita syvimmästä pimeydestä ja sairaita olentoja tähtien takaa, kuvottavia ääniä jotka hivelevät korviasi ja ilkeitä typeryyksiä, jotka tyydyttävät halusi paremmin kuin yksikään nainen."

"Mietin sitä usein sydämessäni, myynkö lihani liian halvalla. Vastaan kyllä, sillä olen halpa, sillä tämä on minun erikoinen iloni: myydä itseni halvoista lihan iloista, vaikka tarjolla olisi kymmenen kertaa loistokkaampia iloja. Kieltäymys niistä mitä mainitsit ja jätit mainitsematta tuottaa minulle tyydytystä."

 

"Mene sitten, halpa palvelija. Tuota kärsimystä niille kyläläisille, jotka tahtoivat lopettaa linnassani riehuvat sodat. Tee heistä marttyyrejä. Tee heidän lapsistaan kostonhimoisia ja katkeria, jolloin he saapuvat murhanhimo mielessään linnaani ja tahtovat tappaa minut. Siispä kun he vartuttuaan saapuvat, annan heille opetuksen: näytän heille mitä pääni sisällä tapahtuu ja he tulevat heittäytymään alas mereen."

 

Metsästäjä poistui piiloportaikkoon, jota pitkin oli torniin noussut. Verhovelho kutsui korppimiehet luokseen ja käski niiden korjata seinän ja kalustaa tornin uudelleen. Korppimiehet raakkuivat, etteivät tienneet mitään sellaisista asioista, joten velho tappoi niistä kaksi ja niskurointi loppui.

 

"Opitte tehdessänne, tietämättömät. Kysykää apua edellisiltä kalustajilta, löydätte heidät kolmannesta kellarista seinän sisään vangittuina. Elleivät he anna neuvojaan ilmaiseksi, ampukaa heitä kolmion muotoisilla kivillä."

"Kyllä, herraolento."

 

Korppimiehet kumartelivat ja alkoivat töihin. Raakuuteensa tyytyväisenä Verhovelho laskeutui alas puutarhaan, missä alastomat mutantit ajoivat toisiaan takaa. Kun mutantti sai toisen mutantin kiinni, hän yhtyi tähän ja he jatkoivat juoksuaan kaksoisolentona. Tämän huvin olivat keksineet toisesta ulottuvuudesta Varaxasiin eksyneet keltaiset kuninkaat.

 

"Tulkaa esiin tai lopetan tämän kisailun."

 

Verhovelho kutsui kuninkaita. Keltaiset kuninkaat astuivat esiin keltaisesta savusta puutarhan keskellä olevasta huvimajasta. He olivat kolmimetrisiä olentoja lehtikultaisissa kaavuissa ja heitä oli kuusi kappaletta. Jokaisella oli neljä silmää ja neljä kättä. Vanhin kuningas kantoi kaulassaan sinistä rubiinia vanhemmuutensa merkkinä.

 

"Mitä tahdot, entinen velho?"

"Olen palannut planeettojen avulla ja otan linnan taas haltuuni. Kuljen kerroksen kerrallaan alaspäin ja kuristan niiden valheelliset valtiaat, jotta jokaisessa siivessä kuiskutetaan Verhovelhon paluuta vuosia eteenpäin. Annan teille mahdollisuuden lähteä ja viedä mutantit mukananne johonkin näistä kolmesta aliulottuvuudesta: Baraoi, Ramoas, Mudoah."

 

Velho avasi ilmaan ikkunan jokaiseen kolmeen aliulottuvuuteen. Keltaiset kuninkaat vilkaisivat niitä nopeasti. Baraoi oli synkkä, kaamea paikka vailla metsiä ja järviä; se oli loputon sininen aavikko, jota täplittivät purskahtelevat happolammikot. Ramoas oli ruskeapuinen häkkiulottuvuus, jonka rajat olivat selkeät: puukaltereiden takana näkyi vain värikäs kaaos vailla mieltä. Häkin sisällä oli loistokkaita kyliä ja kaupunkeja, joita asuttivat eläimelliset puolijumalat. Mudoah oli vaihtoehdoista ehkä siedettävin. Siellä näkyi avaruusaluksia loputtomassa avaruudessa, kulkemassa loputtoman pitkiä matkoja pieniltä elolliselle elämälle kelpaavilta planeetoilta toiselle, vuosimiljoona toisensa jälkeen.

 

"Edessänne on tylsä maailma vailla rajoja, mielenkiintoinen maailma rajatussa tilassa ja rajaton maailma rajattomassa ajassa. Suljen teidät valitsemaanne ikuisiksi ajoiksi."

"Vaihtoehtosi ovat absurdeja. Taistelemme mieluummin kuin valitsemme. Varoitan sinua: meidän mahtimme on arvaamattoman suuri, vaikka kulutammekin sitä linnassasi näihin päämäärättömiin kisailuihin."

"Siispä jaan teidät kuusi kolmeen osaan, kaksi kuhunkin maailmaan. Menkää, tuomion ikkunat! Ajakaa näitä kuninkaita takaa kunnes he eivät enää jaksa paeta!"

 

Ikkunat syöksyivät ilmassa kuninkaita kohtia ja keltaiset kaavut vain vilahtivat, kun he katosivat vihreään savuun. Ikkunat epäröivät ja leijailivat savun ympärillä. Ne odottivat, että joku kuninkaista astuisi savusta ulos.

 

"Suojautukaa vain savuun, mutta se hälvenee pian."

 

Velho loi tuulen, joka puhalsi savun hetkessä hajalleen. Savun sisästä ei löytynyt kuninkaita. Ne olivat luoneet keltaisen savun vihreän sisässä ja siirtyneet kotimaailmaansa. Ikkunat jäivät ilmaan odottamaan kuninkaiden paluuta. Paluuta ei ehkä koskaan tapahtuisi, mutta ikkunat odottaisivat, näyttäen ohikulkijoille näkyjä noista kolmesta maailmasta: Baraoi, Ramoas, Mudoah.

 

Verhovelho laskeutui tason alemmaksi, puutarhan alla olevaan olentokaupunkiin. Tässä kerroksessa oli kerran ollut satoja ja taas satoja huoneita, mutta olennot olivat hajottaneet huoneet ja rakentaneet huoneista taloja, pajoja ja torneja. Jotkut olivat kasvattaneet talonsa puista ja kivestä, jotkut rakentaneet ne omin raajoin lihasta ja metallista.

 

"Olette kuulleet paluustani ja valmistautuneet siihen, että saavun. Tulkaa esiin, sanansaattajat! Ketkä pitävät tätä kerrosta vallassaan?"

 

Hämäristä raunioista ryömi esiin käärmeolento, jolla oli kolme silmää. Sen selässä ratsasti olento Nothe-Haa tuntemattomasta maailmasta tähtien takaa. Nothe-Haa sihahti.

 

"Valmistauduimme tuloosi vain tunti sitten."

 

Jälleen lensi palava nuoli velhon lävitse. Metsästäjä oli taas täällä.

 

"Mitä tämä merkitsee, halpa palvelijani?”

"Rikoin jälleen sopimuksen, velho. Nothe-Haa lupasi minulle joka viikko kaksi neitsyttä, joita on pidetty nälässä ja peloteltu kuukausia. Lisäksi saan haltuuni kaikki loitsut, jotka sinun kuolleelta ruumiiltasi jää. Teen sinusta nyt kuolleen, velho, sillä se miellyttää minua. Sopimukset on tehty rikottaviksi kuten luut."

 

"Olen pettynyt tällaiseen tilanteeseen."

"Pettymykseesi pyrimmekin!" Nothe-haa ilkkui.

"Petä sitten tämä madollaratsastaja myös. Tähtää minuun, mutta käännä jousesi viime hetkellä häntä kohti, kun hän ei sitä odota."

"Eipäs ruveta yltiöpäisiksi. Kaksi petosta päivässä tyynnyttää minun mielihaluni."

"Vaihdan omaa ajatteluani. Nyt näen selvemmin."

"Mitä teit, velho?"

"Vaihdoin mieleni madollaratsastajan mieleen."

 

Velhon ääni kuului madollaratsastajan suusta.

 

"Hän on nyt minä, minä olen nyt hän. Kumpaa yrität murhata?"

"Petosta! Olet edelleen omassa kehossasi, et madon selässä!"

"Puhut varmuuden sanoja, vaikka näen mielesi epävarmuuden."

"Riittää! Tyydyn valtaasi, velho. Petän jälleen ja palaan alamaiseksesi."

"Myöhäistä. Kuolet nyt."

"Sinä kuolet myös, velho! Muista musta loitsu, joka iskee sinua samalla voimalla kuin minua isketään!"

"Loitsultasi on pudonnut pohja. Minä olen madollaratsastaja!"

 

Nothe-Haa iski matoaan raipalla ja mato sinkautti suustaan kielihappoa. Hahmometsästäjä kirkui, kun hänen vaatteensa sulivat hänen ihonsa lävitse. Saman kohtalon koki Verhovelhon ruumis. Molemmat kaatuivat lattiaan ja metalliset käärmeet tulivat syömään vainajien lihaa.

 

"Minä olen Nothe-Haa, Varaxasin valtias. Verhovelho on kuollut, kauan eläköön Verhovelho!"

 

Taso tasolta mato kulki linnassa ja Verhovelho Nothe-Haa palautti mustan linnakkeen haluamakseen. Alimmilla tasoilla olevat surkeat olennot eivät ymmärtäneet valheen käsitettä. Velho vain sanoi olevansa heidän kuninkaansa ja he uskoivat. Ensialkuun heitä oli mielenkiintoista käskeä, mutta pian alkoi jo kyllästyttää. He puhuivat aina totta, ei sitä jaksanut. Velho teki niistä valehtelijoita ja lähetti heidät ulos maailmaan levittämään hulluutta ja kaaosta, joka mustasta linnakkeesta nyt puuttui.