Mattang

eli huippurikollisen ja huippuetsivän välienselvittelyn jälkiselvittely (mokumentti, kirjoitettu joskus 90-luvun puolivälissä)

Nimeni on Reese Croker, mutta useimmat tuntevat minut toisilla nimillä: Cesar Ostroda, Bob De Gambier, Petri Sulka tai Rico Ambrin. Keksittyjä nimiä kaikki. Vaikka näytän nuorelta, olen jo kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen; tämä kuuluu valepukuun.

Olen ollut suurimman osan elämästäni etsintäkuulutettu rikollinen ympäri maailman useista ryöstöistä, murhista ja ryöstömurhista. Olen tällä hetkellä FBI:n etsityimpien rikollisten listalla toisena, heti Carlos Lawrencen eli 'varkaiden kuninkaan' jälkeen, mutta aikomuksena on tulevaisuudessa päästä ykköseksi hänen tilalleen.

Syy siihen, miksi istun täällä keskellä autiota korpimetsää, on tuo maassa makaava ruumis, poliisietsivä Henry B. Grimm. Hän valitsi elämäntehtäväkseen saada minut kiinni ja se, kuten näkyy, koitui hänelle kohtalokkaaksi valinnaksi.

Kaikki alkoi eräänä kauniina päivänä, niinkuin sanotaan, tuolla etelässä, heti kolmannen uhrini jälkeen, joka oli tämän Henryn rikas setä. Setänsä murhan jälkeen Henry jäljitti minua yötä päivää, kellon ympäri, maasta ja kaupungista toiseen.

Se oli jatkuvaa kilpajuoksua, mutta minä olin ovela; pysyin aina pari askelta Henryä edellä, pääsin aina livahtamaan. Se taisi ärsyttää häntä aikalailla.

Pikkuhiljaa niiden vuosien aikana meistä tuli sitten suorastaan arkkivihollisia, vähän niinkuin Sherlock Holmesista ja Moriartystä. Mutta kuten kuvasta näkyy, tämä ei päättynytkään siihen, että pudottaisiin kumpikin putoukseen. Meikäläinen voitti tämän taistelun. Roisto väänsi sankarilta niskat nurin.

Huono puoli tässä on kuitenkin se, että minäkin sain osuman jalkaani hänen veitsestään ja koska tämä takaa-ajo päättyi tänne keskelle korpimetsää ja sivilisaatio on ehkä jossakin sata kilometriä tuohon suuntaan, niin...

Ääh, mietin tässä vain. Tietyllä lailla tässä tilanteessa tulee haikea olo. Kun on pitkälti vuosikymmenen ajan tottunut siihen, että tyyppi seuraa perässä minne sitten meneekin, niin siinä on ollut pakko pysytellä jatkuvasti valppaana.

Vaikka pakkohan sen oli johonkin loppua, ja minun kannaltani tietenkin hyvä, että se loppui näin, mutta... tuntuu kuitenkin siltä, että hänelle olisi toivonut hieman arvokkaampaa loppua. Nimittäin tietyllä lailla kunnioitin häntä, vaikka hän vihamies olikin ja tiedän että hän myös kunnioitti minua. Olihan se kahden huippuunsa viritetyn neron kamppailua. Meidän taistelumme. Vähän kuin suurmiesten shakkia, pimeä vastaan valo... Ja tässä paikassa käytiin lopullinen yhteenotto - SE teidän olisi pitänyt nähdä, eikä tätä surkeaa tilaa nyt. Se oli todellinen titaanien taistelu.

Hän oli ajanut minua takaa jo kaksi päivää ja sai melkein kiinni tuolla riippusillalla, siellä hän puukotti minua jalkaan. Mutta pääsin silti rimpuilemaan pakoon ja katkaistuani riippusillan köydet Henry roikkui siitä katkaistusta riippusillasta kanjonin toisella puolella ja alla virtasi joki ja pistoolikin sillä tippui siinä tohinassa, mutta aika nopeasti se silti pääsi takaisin jäljille, kun hilasi itsensä ylös sieltä. Sillähän oli kaikki nämä erävarusteet ja minulla ei mitään, kun tuli niin äkkilähtö sieltä erähotellista, jossa piilottelin väärällä nimellä...

No, minä sitten pakenin tänne ylös kukkulalle ja piilouduin puun taakse, tuon tuossa. Hän juoksi, ilmeisesti hieman liian innoissaan tänne ylös, kun luuli lopulta saavansa minut kiinni, mutta minä olin jälleen ovelampi. Otin kiven käteen, tällaisen kunnon lohkareen, ja heitin minkä jaksoin sen sitä kohti! Fiuu - ja se osui suoraan otsaan! Pahuksenmoinen tuuri, katsokaa, siinä on vieläkin jälki! Sen jälkeen minä hyökkäsin, potkaisin mahaan, tarrasin päästä kiinni ja riuhtaisin niin, että henkitorvi varmaan lähti paikaltaan! Se meni ihan niinkuin elokuvissa!

Mutta niin... yö taitaa olla tuloillaan. Ei huvittaisi viettää täällä metsässä pidempää aikaa... Henry pudotti sen reppunsa tuonne vähän matkan päähän, siinä näytti olevan makuupussi ja vähän kuivamuonaa ja vesipullo ja kännykkäkin taisi olla, että kai minä nyt yritän sinne tästä päästä tällä jalallani... Voisin soittaa vähän apua paikalle, jonkun pelastushelikopterin... ja tappaa sitten lentäjän ja ottaa kopterin omaan käyttööni.

Paitsi, että... tietyllä tavalla tuntuu siltä, että kun on tuntenut toisen näin pitkään, vaikkakin etäältä, niin ei sitä tuolla tavalla vain voi jättää tänne metsään.

Tiedät kai Tonga-saaret Tyynellä Valtamerellä? Siellä on sellainen tapa, että kun joku kuolee, niin ne ihmiset jotka ovat paikalla sen kuollessa, niiden täytyy haudata se, vaikka tyyppi olisi ihan uppo-outo. Monta kertaa käy aina niin, että kaljakaverit kantaa kuolleen kaverinsa jonnekin kookospalmun alle, potkii hiekkaa päälle ja juo sitten kymmenen kaljapulloa mieheen, että voi pistää ne hautamerkiksi. Niillä ei ole mitään pappeja tai semmoisia eikä mitään hautamuistomerkkejä. Tajuatko? Tuntuu siltä, että minun pitäisi ottaa Henry mukaan ja järjestää hänelle kunniallinen hautaus, kun pääsen takaisin ihmisten ilmoille.

Tai jos pääsen.

Kerran kun olin taas tehnyt yhden nerokkaan jalokivivarkauden tuolla Sydneyssä, Australiassa, eikä Henry tai kukaan poliisi tiennyt vielä siihen aikaan, minkä näköinen minä olen, niin minä menin silloin eräänä päivänä Henryn luo hotelliin. Minulla oli valeasu: pitkä parta ja meikkiä ja kaikkea. Esittelin itseni selvännäkijänä ja kerroin sellaisia tuntemattomia yksityiskohtia siitä jalokiviryöstöstä ja muistakin keikoistani, että Henry nieli kaiken ja otti minut mukaan etsintätiimiin! Ne oli siihen aikaan ihan epätoivoisia meikäläisen kanssa... No, siinä sitten kolme päivää tutkittiin murhapaikkoja ja minä näin aina muka näkyjä, kun otin jonkin esineen käteeni siellä ja sitten löytyi muka mun piilopaikkakin yhdestä varastosta... mä johdin ne ihan harhaan. Sydneyssä saattaa olla vieläkin joku ryhmä, joka tutkii niitä mun vääriä johtolankoja.

Että sellainen pikku pila. Ei Henry kuitenkaan ollut mikään hirveä tosikko, vaikka niin olisi äkkiseltään luullut. Se esiintyi sitten myöhemmin televisiossa sen jalokivivarkauden tiimoilta ja kyllä se mun pilaa siinä julkisesti ihan hyväksi kiitteli...

Huhhuh, aika tuhdimmanpuoleinen kaveri Henry kuitenkin on perässä raahata... Tulee onneksi alamäkeä tuolla...

Tässä tämä Henryn reppu nyt olisi, mutta tämä ei kyllä nyt mennyt ihan suunnitelman mukaan. Tässä ovat jotkut oravat tai ahmat käyneet järsimässä makuupussin rei'ille, syöneet kännykän sököksi ja vieneet retkimuonat mukanaan, eikä ole edes ensiapupakkausta. Yksi vesipullo on kuitenkin jäänyt, että kai sillä pitäisi selvitä...

Niin, jos ei olisi tätä Henryä mukana.

Kannattaisi ehkä tehdä Henrylle paarit tai semmoset, että olisi helpompi kuljettaa mukana. Mulla ei ole nämä erätaidot kyllä hirveän hyvin hallinnassa, kaupungin kasvatteja kun olen, joten pitää aikalailla improvisoida. Katkon vähän oksia ja sidon vaikka tuohon makuupussiin...

Tällä samalla veitsellä se löi minun jalkaani viime yönä. Haavaa kyllä jomottaa aika lailla, mutta minä olen tottunut kipuun, sehän kuuluu ammattiin. Kerran Englannissakin minua ammuttiin kylkeen. Olin ryöstämässä silloin Rosettan kiveä British Museumista yhdelle kivien keräilijälle, joka tarjosi siitä kaksitoista miljoonaa puntaa, mutta keikka meni kyllä ihan päin helvettiä. Pakoautosta hajosi vaihteet ja nilkka nyrjähti, kun piti hyppiä karkuun niitä Lontoon liukkaita kattoja pitkin.

Henry oli varmaan tyytyväinen silloin, vaikka ei se itse minua ampunutkaan, se oli joku Scotland Yardin mies. Luodin kaivoi sitten ulos yksi Lontoon alamaailman tuttu. Veitsellä ilman puudutusta... Tai olihan sillä puoli pulloa viskiä, mutta eipä se paljon auttanut...

Jaa-a. Nämä paarit alkaa näyttää aika hyvältä, vaikka itse sanonkin. Eiköhän nämä tarpeen aikaa luota.

Aika fluorattua tämä Henryn vesi... Toivottavasti tuo haava ei tulehdu tuosta kovin pahasti. Voisi pestä vähän jossain purossa, jos semmosia löytyy...

Ei mutta tulinkohan minä tästä suunnasta? Kompassi olisi kätevä olemassa, mutta nyt pitää yrittää selvitä ihan pelkällä suuntavaistolla. Onneksi mulla on kokemusta tällaisesta, tuolla Alaskassa kerran nuorempana... Olin siihen aikaan sellaisessa oikein kunnon vanhanajan rikollisjengissä, tehtiin junakeikkoja Kanadassa ja mentiin sitten yhdessä Alaskaan vähän niinkuin lomalle odottelemaan sen tilanteen rauhoittumista. Etsittiin sellainen tyhjillään oleva huvilamökki ja salametsästettiin siinä lähimaastossa. Ne oli hyviä aikoja.

Missähän nekin tyypit nykyään ovat? Kuolleita tai vankilassa varmaan. Tai pummeina jossain väliamerikassa.

Ai perhana kun tuo oksa raapaisi...

Jos on hyvä, niin tässä ammatissa rikastuu, sehän on selvä... mutta kun on varustettu meikäläisen kunnianhimolla, niin ne rahat menevät aina suoraan seuraavan keikan suunnitteluun ja uusimpiin varusteisiin ja vain pieni osa salaiselle Sveitsiläiselle pankkitilille. Siitä huolimatta siellä taitaa olla tällä hetkellä noin puoli miljardia - en tiedä kyllä tarkkaan minkä maan valuuttana, mutta...

En minä ole koskaan tehnyt tätä rahan takia, ihan omaksi huviksi vain. Aina uudet haasteet, jokainen päivä on erilainen ja saa työskennellä ihmisten parissa. Päivät ovat kyllä pitkiä ja homma vaatii melkoista reissaamista. Ja vaarallista työtähän tämä on, tottakai. Mutta kuten sanoin, niin tässä tosiaan tienaa, että se vähän kompensoi sitä puolta...

Kilpailu alalla on kyllä tosi kovaa, tietäähän sen, mutta kun hommasta saa otteen eikä lähde ottamaan turhan suuria riskejä, niin kyllä siihen rutiiniin sitten pääsee sisään...

Henrynhän voisi tietysti syödä, ihmislihahan kuulemma maistuu ihan kanalle... Ääh, ei sitä viitti kannibaaliksi ruveta. Vielä ainakaan.

Sitähän kuulemma pärjää pelkällä vedellä viikon ajan, vai oliko peräti enemmän? Suolavedelläkin, jos joutuu haaksirikkoon merellä... Elokuvissahan sitä aina sanotaan, että sitä tulee hulluksi, jos juo merivettä janoonsa, mutta sehän on ihan paskapuhetta, kyllä sitä voi pieninä annoksina juoda. Maksahan siinä enemmän kärsii kuin aivot. Sehän on ihan testattukin, yksi tyyppi lähti kerran lautalla ilman vettä ja ruokaa... En kyllä nyt ole ihan varma muistanko oikein oliko se Salomonsaarilta Hawaijille vai Bikinisaarille, mutta kuitenkin. Sillä oli sellainen teoria, että matkan voi selvitä hengissä pelkästään yhdellä vesipullolla ja merilevää syömällä, jos sekoittaa sitä puhdasta vettä meriveteen ja juo sitä säästeliäästi ja kerää merestä levää ruuaksi.

Ja kyllä se perille pääsi. Heikossa kunnossa, mutta kuitenkin.

Siellä tyynenmeren alueella minä olen muuten parhaimmat keikkani tehnyt. En rahallisesti tuottoisimpia, mutta ne kaikkein muistorikkaimmat. Kerrankin oli yksi rahankuljetusauton kaappaus Hawaijilla, sen kyllä muistan aina... Jos kuulet jonkun sanovan, ettei täydellistä rikosta ole olemassa, niin voit sanoa, että sen olisi pitänyt olla näkemässä se meidän keikka! Siis piru vie, se oli hienoa, kaikki sujui kuin tanssi! Rahatkin sopivat täydellisesti niille varattuihin kasseihin, siis just eikä melkein, kun kerättiin niitä sieltä auton takakontista! Sellaista ei kyllä unohda ikinä, oli se niin hieno päivä! Sitten vain ajettiin auringonlaskuun huvipurrella, hörpittiin shampanjaa kannen alla ja kuunneltiin Melvinsiä samalla kun vaan laskettiin rahoja...

Nyt kyllä maistuisi kuppi kahvia.

Nyt tuntuu siltä, että olen oikeassa suunnassa. Vaikea kyllä sanoa varmasti, mutta siltä hieman tuntuu.

Tuli tästä mieleeni, että siellä tyynellämerellä, missä asuinkin jonkun aikaa, oli sellainen... katsos ne alkuasukkaathan ovat asuneet siellä saaristossa vaikka kuinka pitkään ja vasta kapteeni Cook kartoitti sen alueen kunnolla, tiedätkö? Alistair Maclean on kirjoittanut aika hyvän kirjan siitä... No, Cook ja muut ihmetteli sitten pitkään, että miten ne alkuasukkaat ovat voineet navigoida siellä saaristosta toiseen, koska eivät olleet vielä keksineet kompassia. Miten ne pystyivät seilaamaan niillä katamaraaneillaan joskus sadankin kilometrin matkoja ja osumaan juuri oikealle pikkusaarelle? Tiedätkö mitä ne teki?

Ei, ei ne navigoineet tähtien avulla, ei se ole tarpeeksi tarkkaa. Saattoivat ne tietysti jonkun verran suuntaa katsoa tähdistä, mutta ei niiden avulla osu juuri tarkkaan oikeaan osoitteeseen, tyynimeri on kuitenkin niin valtava ja saaret niin pieniä.

Kerronko mitä ne teki? Ne käyttivät aaltoja. Niillä oli sellainen bambukaisloista tehty ihan oma kompassi nimeltä mattang. Katsos, aina kun aalto osuu jonkin saaren rantaan, siitä lähtee tällainen vasta-aalto takaisin merelle päin. Ne olivat oppineet seuraamaan näitä vasta-aaltoja niin tarkasti, että pystyivät sanomaan vaikka keskellä merta, että tuollapäin on sen ja sen kokoinen saari, koska sieltä tulee tämän ja tämän kokoisia vasta-aaltoja.

Ne tekivät ihan aaltokarttojakin saaristoista, eivätkä tutkijat tietenkään tajunneet niitä, vaan luulivat niitä joiksikin taideteoksiksi, jotka roikkuivat siellä majojen seinällä. Että jos joku sanoo, että kapteeni Cook teki ensimmäiset kartat tyynenmeren saarista, niin se on kyllä ihan paskapuhetta.

Fidzi-saarelaisethan Amerikankin löysi. Ne vain luulivat, että se on maailman raja, koska ne vasta-aallot jotka idästä tulivat, olivat niin suuria. Ajattele, mitä ne varmaan tuumi silloin: idästä tulee koko ajan sellainen valtava vasta-aalto, koko amerikan mantereiden levyinen... Ei ihme, etteivät ne uskaltaneet koskaan rantautua mantereelle. Niin se oli, maailman raja niille...

Mutta ajattele jos ne olisivatkin rantautuneet? Hollywood olisi varmaan aika rennompi paikka, mitä arvelet?

Jaa-a. Ehkä minä kuitenkin navigoin nyt väärään suuntaan. Vaikka on täältä kukkulan laelta kyllä aika hienot maisemat. Veikkaisin kartan mukaan, että olemme nyt tuolla kukkulalla, mikä tarkoittaa sitä, että lähin tie menee... viisikymmentä kilometriä tuohon suuntaan.

(huokaus)

Henrynhän voisi vaikka tuhkata ja sitten alkaa keräämään sellaisia tuhkauurnia. Aina kun tappaisin poliisin, niin laittaisin sen tuhkat takan päälle koristeeksi.

Kohta taitaa muuten alkaa satamaan vettä, on niin sininen tuo taivas...

Ei tässä mitään... tuntui vain hetken siltä, että silmissä sumenee. Haava alkaa tekemään tehtäväänsä...Ei tunnu nyt oikein hyvältä. Heikottaa pahasti...

Taitaa jäädä se FBI-listan ykköspaikka saavuttamatta. Kuollaan tässä yhdessä Henryn kanssa, samaan metsään...

Mä paljastan yhden jutun. Mä valehtelin Henrystä ja siitä meidän taistelusta. En mä oikeasti Henryä tappanut. Se itse kompastui juuri kun oli saanut mut kiikkiin sinne kukkulalle ja löi päänsä puuhun. Siinä sen pää vain sillälailla repsahti taakse ja zakk! Nirri pois. En minä sitä sillailla tarkoittanut...

Moisella tavalla ei olisi suonut sen päättyvän, mutta se on totuus. Snap vain ja The End. Ruutu mustaksi ja lopputekstit.

Kuolevan viimeiset sanat... mitähän sitä sanoisi? Ei ole jäänyt paljon sanottavaa... mutta sen minä olen ainakin elämästä oppinut, että ainoa asia, missä määrä korvaa laadun, on Aku Ankka... Hehheh...

Ai, käy jalkaan kun nauraa...

Ei tullut testamenttiakaan tehtyä. Ne puoli miljardia jäävät sinne Sveitsiin pölyttymään... En kyllä toisaalta olisi tiennyt kenelle ne rahat olisin testamentannut, kun ei ole enää tietääkseni sukulaisiakaan elossa. Pitää oikein miettiä...

Mä keksin! Mä perustan niistä rahaston kaikille vankilaan joutuville, että ne voi maksaa takuunsa! Kaikki kollegat, jotka joutuvat vankilaan, pääsevät vapaaksi mun rahaston avulla! Se maksaa takuusumman!

Eikö ollut loistava idea? Se pitäisi pistää testamenttiin, anna kynä... tai enhän minä enää voikaan. En ole enää täysissä ruumiin ja sielun voimissa...

Pahus...

Niin, se hautakivi vielä. Mitähän siihenkin pitäisi laittaa? Vain isolla tekstillä, että tyhmä, ja nuoli alaspäin... Ei, sittenkin niin että: Tässä lepää Reese Croker, varkaiden varakuningas, joka ei elämänsä aikana tehnyt mitään tyhmää eikä sanonut mitään järkevää.

Tähän taitaa olla hyvä lopettaa, vai mitä?