Kuoleman Kuningas

 

1.

 

Naisia katosi kirotussa metsässä. Ei ollut väliä menivätkö he sinne yksin, joukolla tai miesten kanssa; aina he katosivat. Karavaanit kulkivat metsän läpi ja jos kävi niin, että yö tuli kun he olivat metsässä, karavaani menetti naisensa. Yön pimeydessä miehet tainnutettiin kaasulla ja nuijilla ja naiset raahattiin metsän syvyyksiin kirkuvina myttyinä kangassäkeissä.

 

Eräässä karavaanissa oli mukana Mizrin Katana, voittajamalli. Hänen katoamisensa oli viimeinen pisara kaupunginvanhimmille. Gardolth Royd palkattiin etsimään Mizrin ja lopettamaan katoamiset. Palkka oli 2500 krúrickia. Samassa karavaanissa oli ollut myös muita malleja, mutta heistä viis; vain voittajalla oli väliä. Hänet oli saatava elävänä ja hyvännäköisenä takaisin.

 

Gardolth päätti ryhtyä houkutuslinnuksi: hän pukeutui naiseksi ja lähti illan tullen mustaan metsään telttaretkelle. Tuskin hän oli ehtinyt aloittaa teltan pystyttämisen, kun sai nuijasta päähänsä.

 

Hän heräsi aamulla samasta paikasta, johon oli telttansa aikonut pystyttää. Teltta oli viety, samoin aseet ja muut varusteet. Peruukki oli viskattu puunoksalle. Sieppaajat olivat huomanneet hänet olevan mies ja jättäneet homman kesken.

 

Gardolth palasi korkokengillään kävellen kylään metsän laidalla ja kehitti uuden suunnitelman. Hän iski majatalosta naisen ja ehdotti yhteistä yötä kirotussa metsässä. Nainen kiihottui vaarasta ja suostui heti. He viettivät romanttisen iltapäivän kävellen ympäri kylää ja söivät kynttiläillallisen ennen lähtöä.

 

He juoksivat käsi kädessä metsään ja etsivät mukavan paikan varjoisasta lehdosta. He levittivät sammalikkoon peitteen, jonka päällä heidän oli tarkoitus rakastella, mutta Gardolthin suunnitelmaan kuului muutakin. Kesken aktin hän käänsi naisen ympäri ja sitoi hänet vyöllään. Nainen oli ekstaasissa.

 

Sitten Gardolth laittoi naiselle suukapulan ja kääri hänet peitteeseen. Nainen alkoi huomata jotain olevan vialla ja yritti rimpuilla, mutta se ei auttanut. Gardolth puki päälleen ja kiipesi puuhun odottamaan sieppaajia.

 

Toista tuntia kului. Sitten tummat varjot ilmestyivät, tutkivat peitteeseen käärittyä naista ja lähtivät sen kummempia ihmettelemättä retuuttamaan naista perässään pois.

 

Gardolth laskeutui alas puusta hiljaa kuin hämähäkkiapina ja hiippaili sieppaajien perään.

 

Tummapukuiset miehet kävelivät nopeasti, mutta pysähtyivät välillä kun kohtasivat lisää kaltaisiaan. Metsä näytti kuhisevan sieppaajia. Gardolth vilkuili ympärilleen ja joutui ryömimään välillä melkein naama mullassa, kun piilotteli joka puolelta esiin tunkevilta sieppaajilta. Oli onnea matkassa, ettei kukaan nähnyt häntä. Kuu oli puolikas ja pilvet peittivät sitä.

 

Lopulta sieppaajat saavuttivat pääteasemansa. Keskellä kirottua metsää oli sieppaajien kylä. Mustista puista tehdyt majat reunustivat leveää puroa, joka ehkä joskus ammoin oli ollut leveä joki. Majoja oli rakennettu myös rinteeseen ja puihin.

 

Kylän keskellä, suurimpien majojen välissä, oli korkea kivipaasi. Kivipaasin ympärillä oli pienempiä kivialttareita, joista jokaisella makasi tai seisoi alaston nainen nahkaremmein sidottuna. Rivi soihtuja reunusti keskustaa ja muutamia nuotioita paloi kylän laidoilla.

 

Gardolth hiipi lähemmäs. Hänen syötiksi tuomansa nainen vietiin kylän suurimpaan majaan. Heimon lapset leikkivät kivipaasin luona ja tutkivat kiinnostuneina alastomia naisia. Naiset oli ilmeisesti huumattu kukilla.

 

Äkkiä hän tunsi tunsi jonkun läsnäolon takanaan. Hän kääntyi...

 

...ja sai samantien iskun päähänsä.

 

Gardolth heräsi ja tunsi kuhmun päässään. Jatkuva hakkaaminen jätti jälkensä. Hän huomasi olevansa samassa majassa kaapattujen naisten kanssa, naisia oli pikaisesti arvioiden toistakymmentä. Heidän vaatetuksensa oli niukkaa ja heidät oli sidottu kerrossänkyihin, osa vatsalleen ja osa selälleen. Kaikilla oli suukapula. Toisessa tilanteessa Gardolth olisi osannut naiskauneudesta ympärillään nauttiakin, mutta kun hänet itsekin oli riisuttu alusvaatteisilleen ja sidottu sänkyyn, niin päällimmäisenä mielessä oli vapautuminen.

 

Oli päivä, aurinko paistoi sisään majan seinänraoista. Ikkunoita ei ollut, vain yksi vaivainen ovi.

 

Lähimmissä sängyissä olevat naiset tuijottivat häntä apua pyytäen tai ehkä ihmetellen mitä erikoista hänessä oli, kun miehenä oli sänkyyn sidottu. Gardolth mumisi rauhoittavasti oman suukapulansa takaa ja keinutti sänkyä edestakaisin. Hetken riuhdottuaan hän antoi periksi, sillä sänky ei antaisi periksi; se oli jykevää puuta.

 

Tunnin turhauttavan makaamisen jälkeen majaan tuli sisään kolme heimolaista mustat maastoviitat olallaan. He irroittivat Gardolthin sängystä ja ohjasivat hänet pihalle. Heimonvanhin odotti seurueensa kanssa.

 

“Gardolth Royd, Godormoodin kuninkaallisen kaartin yksityisetsivä.” Heimonvanhin luki Gardolthin yksityisetsijämerkin kääntöpuolelta. Hänen kaikki tavaransa olivat maassa, hänen vaatteidensa päällä. Pistooli vain oli heimonvanhimman toisessa kädessä. “Olen kuullut huhuja teistä yksityisetsijöistä... lupa tappaa ja tehdä kaikki tarpeellinen tavoitteen saavuttamiseksi, tämä huhu lienee totta? Kuninkaanne on antanut teille paljon vapauksia.”

“Aivan, ja tällainen kohtelu vaivaa minua suuresti.”

“Se on ymmärrettävää. Voitte pukeutua.”

 

Gardolth nosti kommunikaattorin maasta.

“Vaadin, että naiset päästetään vapaiksi minun haltuuni. Koko tämä heimo on pidätetty lukuisista kidnappauksista, voitte lähteä rauhallisesti vastamaan tuomarien eteen tai kutsun kommunikaattorillani seriffin paikalle.”

“Pyydän, älkää tehkö sitä. Ette tiedä ketä teillä on vastassanne.”

“Heimon verran idiootteja.”

“Demonit tulevat Helvetistä minä hetkenä hyvänsä. Toimme teidät näkemään tämän: älkää puuttuko asioihin, joita ette käsitä. Unohtakaa Mizrin Katana.”

“Niin ne kaikki sanovat.”

 

Yhtäkkiä suuren kivipaasin yläpuolella alkoi tapahtua. Ensin ilmestyi vihreänä hohtava energiapallo ja kuului rätisevä, sähköinen surina. Heimolaiset perääntyivät. Sitten energiapallosta katsoivat alas kasvot. Punaiset, irvokkaat demoninkasvot. Demonin tyhjät, punaiset silmät katselivat ympäristöä. Sitten neljän pienemmän kivipaaden yläpuolelle ilmestyivät samanlaiset energiapallot ja niistäkin demoninkasvot tuijottelivat.

 

Paasien päällä makaavat naiset heräsivät horroksestaan kuin yhteisestä päätöksestä ja alkoivat kirkua.

“Tällaista se on aina.” Heimonvanhin sanoi Gardolthille.

“Tämä tällainen ei käy.” Gardolth sanoi ja riuhtaisi pistoolinsa heimonvanhimman kädestä. Hän ei ehtinyt edes tähdätä, kun sai taas iskun päähänsä...

 

Hänen päälleen heitettiin sankollinen vettä. Hän makasi pihalla siinä paikassa mihin oli kaatunutkin ja pääkipu oli järkyttävä. Heimonvanhin seisoi tyynenä hänen vieressään ja sanoi jotain vettä heittäneelle heimonmiehelle. Mies haki pyyhkeen majasta ja nakkasi sen istumaan nousseelle Gardolthille.

“Voi helvetin helvetin helvetti...” Gardolth manasi ja pyyhki kasvojaan pyyhkeeseen.

 

Heimolaiset sitoivat uusia naisia kiinni kivipaaseihin. Heimonvanhin alkoi jutustelemaan Gardolthille:

“Näin ovat asiat nykyään. Demonit ovat tulleet kyläämme. Ennen asuimme rauhassa tässä laaksossa, syrjässä teidän modernin avaruuselämänne menosta, uskollisina perinteille. Mutta sitten joki kuivui, muuttui puroksi ja maistui pahalle. Metsän ylle langetettu kirous saapui tännekin, se leviää kuin sienirihmasto. Sitten demonit tulivat...”

“Uhraatte naisia demoneille.”

“Niin. Demonit tahtovat lisää naisia Helvettiin tehdäkseen heille demonisia tekojaan. Meidän täytyy totella, tai muuten joudumme jättämään kotimme ja tulemaan esiin.”

“Ja päätitte että annatte mieluummin naisia demoneille kuin muutatte pois metsästä?”

“Emme voi jättää esi-isiemme asuinsijoja.”

“Miksette anna omia naisianne demoneille? Päästäisiin tästä typerästä heimosta ihan luonnollista kautta eroon...”

“He eivät tahdo meidän naisiamme. He tahtovat kauniita naisia.”

“Demoneille eivät sitten kelpaakaan mitkä tahansa naiset ihmisuhreiksi?”

“Ei. He haluavat malleja. Eivätkä he halua pelkästään eläviä tai kuolleita malleja; he haluavat kidutettuja, kuolleita malleja...”

“Kidutusuhreja, mitä vielä... veivätkö he Mizrin Katanan?”

“...mutta heillä on erikoinen maku kauneuden suhteen. Ne naiset, joita me pidämme kauniina, eivät välttämättä ole heistä kauniita. Usein he vievät mukanaan tuiki tavallisen näköisen naisen ja jättävät mallin kuin nallin kalliolle. Mizrin Katana ymmärsi tämän. He eivät vieneet häntä ensimmäisellä kerralla ja se oli liikaa hänen itsetunnolleen. Hän pyysi meitä sotkemaan kasvonsa ja vartalonsa mudalla arvellen sen riittävän demoneille, mutta ne eivät vieneet häntä toisellakaan kerralla. Hän raivostui. Hän käski minua viiltämään veitsellä haavoja kasvoihinsa. Kolmannella kerralla demonit veivät hänet. Luulen hänen olevan nyt onnellinen.”

“En ole samaa mieltä. Hänet on palautettava.”

“Teettekö hänen kauneudellaan enää mitään, kun hän on arpikasvoinen?”

“Sen päättävät tuomarit.”

“Ette saa häntä takaisin. Hän on jo Helvetissä demonien luona.”

“Sitten seuraan häntä sinne.”

“Demonit eivät vie miehiä.”

“Minä kävelen helvettiin omilla kengilläni. Tarvitsen vain shamaanin, joka tietää tien.”

“Helvetissä hakataan kirveellä selkään, se on fakta. Siellä revitään sisäelimet esiin tulisilla pihdeillä. Sinne ei mennä, sinne ainoastaan joudutaan.”

“Niin, teille eivät olekaan nämä modernin maailman asiat tuttuja. Ette ole kuulleetkaan rinnakkaisista ulottuvuuksista ja universumeista. Ne demonit, joita palvotte, ovat rinnakkaisuniversumin asukkeja. Helvetti on vain maailma sillä nimellä. Me kutsumme sitä nimellä Toinen Haades.”

 

Heimonvanhin oli hiljaa. Hän oli iskenyt arkaan kohtaan, suoraan uskonnon ytimeen. Hän puki päälleen ja otti pistoolinsa tavaroiden muassa maasta. Ammukset oli viety.

“Voitte varautua siihen, että seriffi saapuu . Demonit joutuvat ensi kerralla tyytymään tyhjiin paaseihin.”

 

Gardolth lähti näine sanoineen astelemaan pois kylästä.

“Ottakaa kiinni!” Heimonvanhin huusi.

 

Gardolth otti jalat alleen ja loikki metsään. Heimolaiset olivat nuijineen ja kaasupusseineen hänen perässään, mutta kuninkaallisen kaartin miestä ei juoksukilpailussa voiteta. Hän väsytti takaa-ajajat ja hölkkäsi loppumatkan ulos kirotusta metsästä.

 

Kun Gardolth oli käynyt kertomassa tarinansa seriffille ja seriffi koonnut rankaisupartion vapaaehtoisista ja kaartilaisista, hän kävi parantajan luona hoidattamassa päätään ja nukkui pari tuntia parantajan puodin sohvalla. Seuraavaksi hän kävi täydentämässä ammusvarastoaan seriffin kaapilla ja kysyi toimistoon jääneeltä kaartilaiselta miten heimon pidättäminen luonnistui.

“Ne pirulaiset kiipeävät puihin, juoksevat karkuun syvemmälle metsään ja piiloutuvat kaninkoloihin. Mutta naiset saatiin kaikki takaisin, odotan innolla että pojat saavat tuotua ne kaunistukset tänne!”

“Luulenpa, että naiset tilaavat kuljetuksen kaupunkiin.”

“Mutta saavat nauttia meidän vieraanvaraisuudestamme ainakin iltaan asti!”

 

Tämän juttuhetken jälkeen Gardolth lähti etsimään shamaania, jolla olisi Helvetin avain hallussaan. Sopiva shamaani sattui löytymään lähikylästä. Hän asui kivitalon raunioissa ja oli hieman kajahtanut, mutta mitäs pienistä.

“Minun täytyy päästä helvettiin. Miten?”

“Druidiliinit kertovat, että Hopeameren pohjassa on reikä, joka johtaa sinne.” Shamaani muisteli.

“Tarkoittavat varmaan sitä vesipyörrettä Kungaibansalmen edustalla. Niiden kertomuksiin ei kannata luottaa.”

“Mutta he ovat ystäviäni...”

“Eivät ole, kiusaavat vain.”

“Eikä!”

“No ei sitten, mutta eräs nainen on joutunut Helvettiin ja hänet pitäisi saada takaisin. Kuinka hänet saisi takaisin?”

“Ehkä voisimme hankkia maagin ja lähettää hamingjan...”

“Ei. Se ei onnistu Helvetissä.”

“Onko sitä kokeiltu?”

“Turha edes kokeilla.”

“Sitten en tiedä mitä tehdä. Sinun kannattaa kysyä toisen shamaanin mielipidettä.”

 

Huoneeseen tuli siniseen, ihonmyötäiseen pukuun pukeutunut mies; shamaanin Vartija. Jokaisella shamaanilla näillä main oli oma Vartija, kajahtaneillakin näköjään.

“Entä Tekijät?” Vartija kysyi.

“Heihin ei saa yhteyttä!” Shamaani pisti vastaan.

“Voisimme yrittää. Viisi maakumpua ympyrässä ja niiden keskikohtiin isketyistä seipäistä toisiinsa vedetyt teräslangat voisivat riittää.” Vartija tuumasi.

“Siinä voi sattua monta virhettä. Ehkä he tulisivat.”

“Kokeilemmeko?” Vartija kysyi Gardolthilta.

“Jos se on mahdollista.”

“Ei! On parempiakin vaihtoehtoja!” Shamaani vastusti.

“Äsken ei ollut.” Gardolth murahti.

“Älkää olko nokkava, nuori neiti!” Shamaani sanoi, nousi lootusasennosta, otti sauvansa seinältä nojaamasta ja lähti kompuroimaan kohti kylänlaidalla olevaa kumpumetsää. Gardolth seurasi Vartijaa tämän perään.

“Mikä hänet suisti raiteiltaan?” Gardolth kysyi Vartijalta.

“Ovenripa.” Vartija sanoi. “Se oli viimeinen pisara. Hän poltti talonsa, vaelsi kuukauden Kirotussa Metsässä ja palasi asumaan talonsa raunioille. Hän ei ole tahtonut nähdä ainuttakaan ovea, ikkunaa eikä kattoa sen jälkeen. Hän ei suostu menemään sisään taloihin.”

“Entä kun sataa vettä?”

“Laitan hänen päälleen sadeviitan. Surullinen tapaus, mutta olen vannonut valan ja vartioin häntä kunnes kuolen. Shamaanit ovat näillämain vielä arvostettuja, toisin kuin siellä teidän kaupungeissanne.”

 

He talsivat kummuille ja shamaani käski Vartijan hakea seipäät piilosta puunlatvasta.

“Eikö Vartijankin pitäisi pysyä oikeasti piilossa vahdittavaltaan?” Gardolth kysyi.

“Vaikeaa se on hänen kanssaan, hän näkee minut vaikka kuinka hyvässä piilossa olisin. Pitää minua palvelijanaan.”

“Sanoisit hänelle suorat sanat.”

“En minä sairaalle miehelle...” Vartija sanoi ja lähti kiipeämään puuhun ketterästi kuin orava. Meni tuskin minuuttiakaan, kun Vartija hypähti alas oksistosta pitkiä, suoria puuseipäitä kantaen.

 

Shamaani hääräsi jotain kummun takana ja tuli sitten esiin pakka teräslankaa kädessään.

“Sitten isketään ne maahan ja teräslangat -”

“Hei, tämähän ON se Tekijöiden kutsuloitsu, jota ehdotin!” Vartija huomasi.

“Tsk! Tee mitä käsken!” Shamaani hiljensi Vartijan.

 

Vartija iski seipäät pystyyn maakumpujen päälle Gardolthin avustuksella ja sitten he sitoivat teräslangan seipäästä toiseen niin, että seipäät ja lanka muodostivat jonkinlaisen ympyrän. He menivät kaikki ympyrän sisään, maakumpujen keskelle.

“Mitä seuraavaksi?” Gardolth kysyi.

“En tiedä, tiedän vain ulkoiset puitteet loitsulle. Shamaani hoitaa hommansa tästä eteenpäin.” Vartija sanoi.

 

Joten rituaali aloitettiin. Gardolth ja Vartija siirtyivät taaemmas ja shamaani mumisi loitsun. Hän otti rituaaliveitsen esiin viittansa sisästä ja viilsi maagisia kuvioita kämmeniinsä.

 

Hän varoitti: “Avaan portin nyt. Olkaa valmiina, sillä portista voi kulkea molempiin suuntiin...”

 

Hän ojensi kätensä suoriksi, pyöritti niitä hetken aikaa ilmassa... ja laski äkkiä kätensä alas.

“Ei, ei...” Shamaani sanoi, kääntyi ja lähti kiiruhtamaan pois.

“Mitä nyt?” Gardolth kysyi.

“Eikö se onnistunut?” Vartija ihmetteli.

 

Shamaani pysähtyi ja kietoi viittaa tiukemmalle ympärilleen.

“Se... Ei se käy. En avaa porttia.”

“Mikä nyt tuli?”

“Ei kai taas?” Vartija puuskahti turhautuneena. Hän meni shamaanin luo, taputti tätä olkapäälle ja puheli rauhoittavasti.

 

Gardolthille hän selitti: “Näin käy välillä, pyydän anteeksi hänen puolestaan. Häntä pelottaa avata porttia. Joskus hän ei uskalla käyttää voimiaan ollenkaan, minun täytyy rauhoitella häntä. Viime vuonna, kun olimme täällä kutsumassa Halkaistujen Silmien Olentoa, hän ryösti sauvat ja piilotti ne, ettei voisi kutsua sitä.”

“Minulla ei ole aikaa tähän, Mizrin Katanan mahdollisuudet helvetissä heikkenevät hetki hetkeltä. Joko avaat portin nyt tai jäät ilman palkkiota.” Gardolth sanoi tylysti.

 

Vartija puhui shamaanille vielä hetken. Shamaani nyökkäsi ja palasi suorittamaan loitsun loppuun.

“Tekijät, kutsun teitä! Tehkää portti Toiseen Haadekseen! Avatkaa ovi todellisuuden lävitse! Tekijät saatana eikö sana kuulu?! Portti Toiseeen Haadekseen ja heti!” Shamaani saarnasi ja läpsytti verisiä kämmeniään yhteen.

“Laiskat paskiaiset. Niitä pitää käskeä joskus pitkäänkin.” Vartija kuiskasi Gardolthille.

 

Tällä kertaa Tekijät näyttivät olevan ahkeria, sillä ei mennyt kymmentä minuuttiakaan, kun ilma alkoi väreillä shamaanin edessä. Portti oli syntymässä.

“Valmistaudu!” Shamaani sanoi.

“Tämä korvannee vaivanne.” Gardolth ojensi kourallisen krúrickeja Vartijalle rahapussistaan ja meni shamaanin viereen.

 

Kuului vaimea poksahdus. Ilmassa heidän edessään leijui kolmion muotoinen oviaukko, jonka karmit oli tehty puhtaasta kullasta ja koristeltu oudoin kirjoitusmerkein. Oviaukon toisella puolella näkyi pelkkää sameaa, mustaa vettä.

“Taas ne tekivät sen veden ylle!” Shamaani ärsyyntyi, otti maasta kiven ja viskasi sen portin läpi. Se loiskahti veteen ja upposi.

“Näyttää toimivan.” Gardolth sanoi ja valmistautui loikkaamaan ja kastelemaan vaatteensa.

 

Yhtäkkiä vedestä ponnisti esiin vihreä, loisia kuhiseva lonkero ja tarttui shamaanin kaulaan. Gardolth laskeutui salamana kontalleen ja vetäisi pistoolinsa esiin.

“Irti hänestä!” Vartija huusi ja ehti yhdellä loikalla hakkaamaan lonkeroa miekalla. Gardolth ampui portin lävitse veteen, missä lonkeron omistaja oli. Vartija hakkasi lonkeron lähes poikki, kunnes otus päästi otteensa irti ja vetäytyi takaisin veden alle. Gardolth ampui vielä muutaman laukauksen sen perään.

 

Vartija kumartui maahan kaatuneen shamaanin ylle. Hänen kaulansa oli turvoksissa, lonkeron kynnet tai sen loismadot olivat myrkyllisiä.

“Tunnen sen leviävän elimistööni. Minä menen nyt...” Shamaani kähisi.

“Et mene! Pidä lujasti kiinni kädestäni!”

“En pysty...”

 

Shamaani korahti ja kuoli. Vartija painoi päänsä ja itki.

“Minä menen nyt, ennenkuin otus palaa.” Gardolth sanoi.

“Minä tulen mukaan Helvettiin.” Vartija sanoi, pyyhki silmänsä ja vetäisi miekkansa puhtaaksi shamaanin viittaan.

“Haluat kostaa demoneille.”

“Niin haluan.”

“Hyvä.”

 

He jättivät shamaanin makaamaan maahan ja hyppäsit eteenpäin kolmion sisään...

 

 

2.

 

...ja maailma kääntyi 90 astetta: he putosivat kolmion sisästä mustaan, suolaiseen veteen. Nopeasti he nousivat pinnalle haukkomaan henkeään kylmästä vedestä ja huomasivat olevansa keskellä jokea, joka ei virrannut. Vesi vain seisoi uomassaan, joka mutkitteli kaupungin lävitse.

 

He olivat saapuneet johonkin Helvetin kaupunkiin. Oli pimeä, vaikka Helvetin taivas hehkui punaisena kuin tulessa, eikä tähtiä tai kuita näkynyt; ehkä Helvetin maailmassa ei edes ollut tähtiä, tai koko avaruutta kukaties.

 

Vartija räpiköi joen rannalle ja veti Gardolthin ylös. Heidän yläpuolellaan kulki useita kivisiä siltoja joen ylitse ja siltojen päällä oli taloja. Joen varrella oli hiljaista eikä missään ei näkynyt valoa, mutta jostain kauempaa kuului murinaa ja huutoa.

 

Portti leijui edelleen paikallaan ilmassa.

“Eikö se sulkeudu?” Gardolth kysyi.

“En tiedä. Ei ole ketään sulkemassa sitä.” Vartija huokaisi raskasmielisesti.

“Demonit löytävät sen tuosta. Voiko sitä liikuttaa?”

“En tiedä. Kokeillaan upottaa se jokeen.”

 

He kapusivat sillalle portin yläpuolelle ja hyppäsivät portin päälle. Se ei liikahtanutkaan, vaikka he kuinka hyppivät sen päällä.

“Se on tähän kohti rakennettu eikä sitä voi siirtää. Sen voi vain purkaa.”

“Täytyy löytää toinen shamaani tai maagi sulkemaan se.”

Yhtäkkiä portti alkoi väreillä, muuttui läpikuultavaksi ja hävisi heidän altaan. He läiskähtivät takaisin veteen.

“On Tekijöiden laiskuudesta välillä näköjään hyötyäkin. Ne eivät jaksaneet pitää sitä auki.” Vartija sanoi, kun he kapusivat takaisin joenpenkalle.

 

Gardolth kaatoi vedet pois saappaistaan.

“Vaatteet täytyy kuivattaa jossakin, ennen kaikkea muuta. Kai Helvetin kaupungistakin majatalo löytyy.”

 

Tällaista oli siis Helvetissä. Kaikki oli likaista ja kurjaa, väkivaltaista ja synkkää. Monikerroksiset, rapistuneet talot olivat enimmäkseen autioita, muutamista ikkunoista näkyi heikkoa lepattavaa valoa; laihat lapsisotilaat paistoivat käärmeitä ja sisiliskoja nuotiolla. Toriaukiolla demonit järjestivät taistelukisoja keskenään ja hakkasivat kerjäläisiä harjoitukseksi.

 

He kulkivat sivukujia pitkin pohjoiseen, tai mikä se ilmansuunta Helvetissä sitten olikin, joka Gardolthin kompassin neulaa veti. He ylittivät sillan, jonka ali virtasi hehkuva laavavirta ja välttivät täpärästi kohtaamasta mutanttijoukkoa, joka piti hallussaan Väännettyjen Puiden Puistoa. Jostain kuului valtavien koneiden pauke, jossain räjähteli. Taivaalla lensi mustia, repaleisia, aavemaisia hahmoja ja niiden perässä kaksi siivekästä demonia. Ne paimensivat aaveita.

 

Mitä pidemmälle he kävelivät, sitä lohduttomammaksi näkymät näyttivät käyvän, mutta yhtäkkiä tapahtui muutos. Muutamien haudanhiljaisten katujen jälkeen he saapuivat valtaville portaille, jättiläisten askelmille. Ne nousivat yläkaupunkiin kukkuloille ja yksi askelma oli puolen metrin korkuinen. Täällä oli enemmän liikettä kaduilla; suuria ja pieniä demoneja, ihmisiä, olentoja, mutantteja. Talot olivat matalampia, mutta paremmassa kunnossa. Näkyi kauppoja ja saluunoita, jonkinlaisia sivistyksen merkkejä. Demoni raateli kaksi ihmistä keskellä katua eikä kukaan kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota, paitsi Gardolth ja Vartija.

“Voisimme kai tappaa tuon demonin, eikä kukaan kiinnittäisi siihenkään huomiota.” Vartija sanoi.

“Ei, demonit saavat syödä ihmisiä, mutta ihmisiä rangaistaan demonien vahingoittamisesta. Niin se on täällä.” Gardolth sanoi.

 

Täältä he löysivät majatalon ja astuivat sisään. Aulassa istui aleaaneja ja mutantteja, ei yhtään ihmistä eikä demonia. Majatalo vaikutti siistiltä, ainakin Helvetin mittapuun mukaan. Se oli sisustettu suurillä lehdillä ja köynnöksillä, huonekalut olivat ikivanhaa mahonkia.

“Märkiä muukalaisia.” Majatalon isäntä totesi kuivasti tiskin takaa. Hänen hiuksensa olivat kuin kuivaa heinää ja nenän paikalla oli vain pieni kolo.

“Tarvitsemme huoneen yöksi ja vaatteemme kuivaksi.” Gardolth sanoi.

“Maksatteko lihalla vai jalokivillä?”

“Jalokivillä.” Gardolth tyhjensi pistoolistaan kaksi timanttiluotia.

“Timanttiluoteja...” Isäntä otti taskustaan ja tutki luoteja kiinnostuneena. “Tämä on varsin mielenkiintoista. Ihminen, jolla on timanttiluoteja ja tämä toinen lienee vartija...”

“Kaksi luotia lisää, mikäli mielenkiintonne meitä kohtaan loppuu tähän.” Gardolth tarjosi.

“Moni täällä olisi teistä kiinnostunut. Neljä.”

“Valmistakaa huoneemme.” Gardolth laski pöydälle neljä luotia lisää.

“Luan!” Isäntä karjaisi.

 

Takahuoneesta linkkasi paikalle jaloiltaan epämuodostunut tyttö.

“Aja ne keijukaiset ulos neloshuoneesta.”

 

Tyttö kaivoi hiljaisena pienen kirveen tiskin alta ja lähti kiipeämään vaivalloisesti yläkertaan.

“Seuratkaa vammaista. Jos keijut valittavat, potkikaa niitä päähän.” Isäntä sanoi ja ojensi Gardolthille oudosta metallista tehdyn huoneenavaimen. “Tervetuloa Kahden Varjon Maahan.”

 

Kaupungin nimi oli Kahden Varjon Maa. He saivat isännältä kaupungin ja sen lähialueiden kartan yhdellä timanttiluodilla. Vaatteet laitettiin kuivamaan ja Gardolth latasi kahdeksastilaukeavansa uudelleen. Molemmat olivat väsyneitä. Gardolth kävi nukkumaan ja Vartija otti ensimmäisen kolmen tunnin vahtivuoron.

“Näillä hinnoilla täällä voisi elää rikkaana miehenä. Ostaisi vain pari laatikkoa timanttiluoteja kotikylästä.” Vartija sanoi.

“Eri asia kuinka pitkään eläisi.”

 

Jo tunnin kuluttua Gardolth heräsi, kun seinän takana olevasta huoneesta kuului laukauksia. Hän nousi ja käski Vartijan käydä nukkumaan.

 

Kului pari tuntia, Gardolth istui ikkunan ääressä ja katsoi elämää kadulla. Ruttoon sairastuneiden ihmisten kulkue meni ohi sylkien verta muiden kulkijoiden päälle. Demonit hajoittivat kulkueen ja polttivat roviolla kaikki, jotka saivat kiinni. He eivät kiinnittäneet huomiota siihen, olivatko kiinnisaadut kulkueessa olleita vai paikalle sattumalta osuneita.

 

Sitten hän näki seriffin saapuvan taivaalta neljä suurta siipidemonia mukanaan. Seriffi oli pukeutunut samanlaiseen puolihaarniskaan kuin kotimaailmankin seriffit, mutta tämä Helvetin kaupungin seriffi oli jonkinlainen demoni itsekin. Gardolth otti takkinsa, joka oli vielä hieman kostea, mutta puki sen kuitenkin päälleen.

 

Seriffi demoneineen laskeutui majatalon ovelle. Majatalon isäntä käveli ulos puhumaan seriffin kanssa. Ne etsivät heitä. Seriffi näytti hiilipiirroksia heidän kasvoistaan isännälle ja isäntä osoitti ikkunaa, josta Gardolth tilannetta katseli. Gardolth vetäytyi nopeasti, mutta demonit ehtivät jo nähdä liikettä lasin ja verhojen takana.

“Ylös ja ulos!” Gardolth potkaisi Vartijan hereille ja lattialle.

 

Samassa hetkessä demoniseriffi tunkeutui huoneeseen lasin lävitse ja laskeutui sängylle, jolla Vartija oli äsken maannut. Hän kiinnitti katseensa ensin Gardolthiin, mutta sitten Vartija syöksyi alusvaatteisillaan seriffin päälle ja tuikkasi sormensa tämän toiseen silmään. Demoni murahti tyytymättömänä tähän käänteeseen.

 

“Pakene!” Vartija huusi. Gardolth katsoi käytävään ja näki kaksi demoneista liihottamassa sisään kattoikkunasta käytävän päässä. Hän kohotti aseensa ja ampui timantteja molempien demonien kasvoja kohti. Sinivihreä veri levisi seinille, mutta demonit eivät näyttäneet päänsä sisään tunkeutuvista timanteista välittävän, vaan pinkoivat kohti kuin seonneet robotit.

 

Gardolth vilkaisi huoneeseen, missä seriffi juuri viskasi Vartijan alas ikkunasta. Hän ampui viimeisen timantin rullasta seriffin niskaan ja juoksi porraskäytävään samalla uutta kahdeksan timantin rullaa pistooliinsa ladaten.

 

Isäntä seisoi ala-aulassa kirves kädessään, muut vieraat olivat kaikonneet.

“Valitan, täytyy pitää huolta maineestaan. Ei mitään henkilökohtaista.” Isäntä sanoi, laski kirveen tiskille ja nosti kätensä ilmaan. Toiset kaksi demonia, jotka olivat jääneet kadulle, keskittyivät Vartijan mukiloimiseen eivätkä siksi nähneet Gardolthia avoimesta etuovesta.

 

Gardolth ampui isännän ja pakeni tiskin ylitse ovesta keittiöön. Joku muu sai kunnian kaivaa timanttiluodit demonien ruumiista.

 

Vammainen tyttö, Luan, istui keittiön nurkassa ja piteli lihaveistä kädessään.

“Älä ammu.” Tyttö pyysi.

 

Gardolth potkaisi takaoven saranoiltaan ja juoksi takapihalle. Siellä oli pieni puutarha, kaksi vajaa ja valtava kasa tynnyreitä. Piha oli ympäröity korkealla, kuutioiksi hakatuista tukeista tehdyllä puuaidalla. Liian korkea kiivettäväksi.

 

Tyttö horjui ovelle ja osoitti tynnyrikasaa.

“Piiloudu.”

 

Gardolth katsoi ylös ja taakseen ja päätti, että piiloutuminen oli järkevin vaihtoehto. Hän sulloi itsensä tyhjään tynnyriin seinän viereen, sulki tynnyrin kannen ja rentoutui; tasaannutti hengityksensä ja sydämenlyöntinsä.

“Aidan ylitse, tuonnepäin.” Hän kuuli tytön sanovan demoneille, kun ne tulivat etsimään häntä.

 

Läimäys ja kivunälähdys; demonit kuuluivat iskevän tytön maahan, sitten lentävän pois. Takapihalle tuli hiljaista. Gardolth kuuli vain kaukaisten koneiden jyskeen ja omat sydämenlyöntinsä.

 

Hetken päästä hän kohotti kannen ja astui pois tynnyristä. Tyttö makasi takaoven portailla hengettömänä kuin nukke, niska oli sijoiltaan. Gardolth haisteli takkiaan. Tynnyrissä oli säilytetty tietysti jotain suolattua liskoa.

 

Majatalon asiakkaat parveilivat aulassa ja tappelivat isännän rahapussista. Kerjäläiset etsivät kaapeista syötävää tai sotkivat huvikseen seiniä ulosteillaan. Jotkut mutantit kantoivat mahonkipöytää ulos.

 

Gardolth käveli kadulle varmistuttuaan siitä, ettei lähistöllä ollut demoneja. Paikasta, missä demonit olivat hakanneet Vartijaa, hän löysi verilammikosta luisen käden.

 

(Ei kai hän...)

 

Hän kääri luukäden kankaaseen ja laittoi sen takintaskuun. Hän kävi vilkaisemassa huonetta, mutta Vartijan vaatteet oli jo joku vienyt. Sängynpeitteet olivat täynnä lasinsirpaleita ja kuivaa verta. Hän tutki muut huoneet ja löysi sitten vaatekomerosta pölyisen, reikäisen kaavun. Sai kelvata valeasuksi vähäksi aikaa. Jos Helvetin seriffi toimi vähääkään kuten kotimaailmassa, etsintäkuulutuksia hänestä alkaisi ilmestyä seiniin niin pian kuin piirtäjät saisivat niitä tehtyä.

 

Äkkiä Gardolth tunsi, että joku yritti hiipiä hänen taakseen ja käännähti nopeasti. Rääsyihin pukeutunut mutanttimies iski rautatangollaan ohi ja Gardolth potkaisi hänet kumoon.

“Minne demonit vievät vankinsa?” Gardolth kysyi.

“Tieto maksaa sinulle timantin!” Mutantti sähisi.

 

Gardolth ampui mutanttia jalkaan. Mutantti kirkui vertahyytävästi, mutta alkoi sitten ahneesti kaivaa luotia pois lihasta kynsillään.

“Haluatko toisellekin jalalle?”

“Kuoleman Kuninkaan Torniin ne rakkaasi veivät!” Mutantti raakkui.

 

Gardolth potkaisi mutanttia leukaan ja lähti kyselemään tietä Siniseen Torniin.

 

Kuoleman Kuninkaan Torni oli kaupungin ulkopuolella. Se oli mustasta lasista, mustasta kivestä ja mustasta metallista tehty linna, jonka keskustorni kohosi vääntyillen, välillä leventyen ja välillä kaventuen, lähes kilometrin korkeuteen. Siipidemoneja lensi sisään ja ulos tornista jatkuvasti. Siivettömät demonit kulkivat kahden pitkän sillan kautta, jotka ylittivät tulikuumat hiekkadyynit kymmenen metrin korkeudelta. Yläkaupungista silloille johti samanlaiset valtavat portaat kuin alakaupunkiin, kärryjen tai vankkureiden kanssa tulevat matkalaiset joutuivat kiertämään kaukaa sivukautta alas.

 

Gardolth istui tavernan terassilla, varjoisan markiisin alla lähellä toisen sillan alkupäätä ja katseli kiikareillaan kahta pientä vartiotornia, joiden kohdalla linnaan menijöiltä perittiin tulli. Jotkut antoivat lihaa, jotkut jalokiviä, jotkut aseita. Demonit ja eräät suuret hämähäkkimutantit näyttivät kulkevan ilmaiseksi. Välillä joku kulkuluvan pyytäjä heitettiin alas sillalta polttavaan hiekkaan, missä hän paistui kunnes hiekan alta nousi valtava liskomainen otus syömään mustaksi käristyneen ruumiin.

 

Täytyi hankkia hyvä valeasu. Ja sitten iso pala raakaa lihaa. Lihalla maksajat pääsivät nopeammin sisään kuin jalokivillä maksajat. Lihaa tullidemonit vain maistelivat ennenkuin heittivät sen kärryihin, mutta jalokiviä arvioitiin tarkasti. Ja lihan täytyi olla kunnon tavaraa, sairaan ja huonon lihan tarjoajat heitettiin armotta alas. Helvetin kaupunkia vaivasivat lukuisat kulkutaudit, hyvän lihan saaminen oli tiukassa.

“Mistä voisi saada hyvää lihaa?” Gardolth kysyi tavernan tarjoilijattarelta.

“Jos on varaa maksaa, tuolta alhaalta.” Tarjoilijatar osoitti tullidemoneja.

“Tarvitsisin lihaa juuri sitä varten, että pääsisin linnaan.”

“Hulluutta mennä sinne! Siellä odottaa vain kidutus ja kuolema!”

“Miksi niin monet sitten menevät sinne?”

“Palvomaan jumalaansa tietysti, Kuoleman Kuningasta. Uskon minäkin häneen, älkää muuta luulkokaan! Mutta minä palvon häntä mieluummin täällä. Uhraan hänelle sairaan kanan aina kun joku kanoista sairastuu... alkakaa metsästäjäksi, jos tahdotte linnaan. Metsästäkää nuorten naisten lihaa etelästä, vuorilta, metsistä. Siellä on kuulemma paljon terveitä ihmisiä... tai tuokaa tyttöjä heille elävänä, saatte– ainakin jos pystytte heidät elävänä kuljettamaan tänne asti!”

 

Tarjoilija poistui nauraen.

 

Sitten Gardolth näki sillalla jotain odottamatonta. Siellähän käveli tuttu nainen! Opas! Ihmisen muotoinen demoni, jonka hän oli tavannut etsiessään kadonneita heimoja. Hänellä oli edelleen sama musta, hihaton hame päällään.

 

Vai oliko se juuri sama Opas?

“Voisiko se olla...”

 

Gardolth joi juomansa nopeasti loppuun ja häipyi tavernasta kadulle kaapu hulmuten.

 

Hän väijyi Opasta kujalla ja kaappasi tämän syliinsä.

“Opas!”

“Mitä?”

“Sinähän olet Opas!”

“Niin, kyllä olen.”

“Etkö muista minua? Etsimme kadonneita heimoja muutama päivä sitten.”

“Ah, nyt muistan. Sinä olet yksityisetsivä. Kaupungista nimeltä Godormood, maailmasta nimeltä... Loputonmaa, vai mikä se oli?”

“Minä se olen.”

“Mitä sinä täällä teet?”

“Se on...”

 

Kadulle ilmestyi joukko sinisiä demoneja ruiskuttamaan happoa ihmisjoukon päälle. Gardolth veti Oppaan mukanaan pari korttelia kauemmas.

“Voitko opastaa minua? Minun täytyy löytää nainen nimeltä Mizrin Katana ja eräs Vartijamies. He lienevät molemmat linnassa.”

“Tietysti. Kaikki muualta tulleet otetaan kiinni ja vangitaan. Heitä kuulustellaan ja sitten heidät raiskataan ja tapetaan.”

“Minä pelastan heidät.”

“Sinä olet komea mies. Ajattelin sinua usein tapaamisemme jälkeen.” Opas sanoi ja silitti Gardolthin poskea.

“Sinäkin näytät hyvältä noin demoniksi.”

“Mennään minun luokseni.”

 

Opas etsi kadulta vaunun ja maksoi kuljettajalle matkasta.

 

Opas asui hotellissa, jollaista Gardolth ei ollut ikinä nähnyt. Se oli sileistä kivistä tehty tornitalo, jonka aulassa poreili suihkulähteitä ja kasvoi palmuja. Sellaista loistokkuutta ei olisi odottanut täällä näkevänsä. Helvetin rikkaat asuivat näin.

 

Hotellin portieeri oli kääpiö. Matkalaukut hissiin kantoi vaaleanharmaansininen, monikätinen iso olento. Huoneisiin pystyi tilaamaan huonepalvelusta naisia, jotka muuttuivat yhdynnän jälkeen demoneiksi ja juoksuttivat sormiaan pitkän pöydän valkealla pöytäliinalla. Sormet muuttuivat juokseviksi demoneiksi, joita asiakas pystyi ohjailemaan pitkällä, ohuella kynnellään... Helvetin asukeilla oli oudot huvit.

 

Hotellin katolla oli alkamassa jalokivivarkaan rankaisu, jonne suurin osa vieraista oli menossa. Hississä seisoi kaksi demonia ja Gardolth nojasi seinään kaapunsa suojassa.

“Häntä kuulemma lyödään kaksimetrisellä rautakangella mahaan ja rintaan niin pitkään, että kuolee.” Ensimmäinen demoni sanoi.

“Yleensä pari iskua riittää hyvin. Tätä on hakattu jo toistakymmentä kertaa. Sitkeä kaveri.” Toinen demoni ihaili.

“Opas, tuletko sinä katsomaan?” Ensimmäinen kysyi.

“Minulla on tiedossa omaa huvia tämän kuuromykän ihmisen kanssa.” Opas taputti Gardolthin olkapäätä. Demonit naurahtivat muka tietäväisinä.

 

He istuivat Oppaan huoneessa neljännessätoista kerroksessa ja Opas tarjosi Gardolthille hedelmäjuomaa.

 

“Tuota... minkälaista työtä etsijät oikein tekevät?” Opas kysyi.

“Vähän kuin kuninkaan omia palkkionmetsästäjiä. Metsästämme rikollisia, karkureita ja kadonneita päiväpalkalla. Toimimme yleensä vain oman kaupunkimme muurien sisäpuolella, mutta tärkeän henkilön ollessa kyseessä seuraamme häntä vaikka maailman ääriin.”

“Kuten tämä Mizrin?”

“Aivan.”

“Mikset vain lupaa isoa palkkiota ja anna palkkionmetsästäjien hoitaa hommaa?”

“Kyse on henkilökohtaisesta palvelusta. Kuninkaiden mielestä tärkeät henkilöt ansaitsevat jokainen oman etsijänsä.”

“Olen kuullut kerrottavan, että on paikka nimeltä Taivas. Onko se totta?”

“En tunne sen nimistä paikkaa. On tosin paljon paikkoja, joiden nimiä en tiedä, vaikka olisin niiden läpi matkannutkin. Maailmoja riittää.”

“Opasdemonina minun pitäisi tietää, kun opastettavani kysyvät.”

“Mitä nämä ovat?” Gardolth kysyi osoittaen lasiputkiloita lasikaapissa.

“Minun kokoelmani. Kerään viruksia.”

“Tappavia?”

“Suurin osa. Letifer haluaa jonkun säilyttävän näytteitä, minä sain sen kunnian.”

“Onko Letifer tämän paljon puhuttu Kuoleman Kuningas, pimeyden valtias?”

“Kyllä... outoa.”

“Mikä?”

“Minulle tämä ei koskaan ole ollut Helvetti vaan vain Kahden Varjon Maa. Tämä on ollut aina kotini. Tuntuu ikävältä ajatella, että kotiani pidetään pahana paikkana.”

“Ihmisten kiduttamista ja tappamista ja syömistä pidetään yleisesti pahoina asioina.”

“Noh, mitäpä muiden mielipiteistä. Haluatko lisää mehua?”

“Ei kiitos.”

“Haluatko ruumistani?”

“Kyllä. Riisu hameesi.”

 

Demoninainen nousi ja oli aikeissa riisua hameensa, kun oveen koputettiin. Opas tuhahti keskeytykseen tyytymättömänä ja meni avaamaan ovea. Käytävässä seisoivat samat kaksi demonia, jotka olivat olleet hississä.

“Varas vapautui ja heittäytyi alas katolta, mikä sääli ja pettymys. Tulimme katsomaan mitä teet ihmisellesi.”

“Hän on yksin minun.” Opas sanoi.

“Me vain katsomme, Opas. Ettemme olisi tulleet tänne aivan turhaan...”

“Poistukaa, tämä on yksin minun silmilleni.”

 

Oppaan sanoista välittämättä demonit tunkeutuivat huoneeseen. Gardolth oli piiloutunut sängyn alle ja piti pistooliaan valmiina.

“No, missä se on?” Demoni ihmetteli.

“Tauteja...” Toinen demoni virnisti ja avasi lasikaapin. “Mikä näistä on verenvuototauti?”

“Opas, opasta minut ihmisen luo.”

“Se on piilossa sängyn alla.” Opas joutui vastaamaan luontonsa mukaan.

 

Gardolth ampui molempia demoneja niiden moninivelisiin nilkkoihin ja pyörähti pois sängyn alta. Opas potkaisi lasikaappia tutkivaa demonia päähän ja Gardolth pisti (tilanteesta huolimatta) merkille, ettei Oppaan hameen alla ollut muuta vaatetusta.

“Ihmisenmuotoinen!” Toinen demoni raivosi ja iski Opasta nyrkillä kasvoihin. Opas lensi seinää päin ja seinä murtui hänen takanaan. Gardolth tulitti vuorotellen molempia demoneja ja pyrki huoneen ovea kohti.

 

Päästyään käytävään hän etsi portaat ja lähti juoksemaan niitä alas. Yhden kerroksen laskeuduttuaan hän tajusi, ettei pääsisi pakoon sitä kautta; hotelli oli täynnä demoneja ja olentoja. Hän kapusi takaisin ylös ja juoksi Oppaan luo. Demonit olivat sännänneet suoraan hissiin, kun olivat tajunneet Gardolthin juosseen portaisiin.

“Miksi palasit?” Opas kysyi.

“Juoksemalla en pääse pakoon. Luulen, että on aika käyttää tätä.” Gardolth kaivoi takintaskustaan maagisen siirtolaitteen, jonka oli saanut agentilta.

“Mikä se on?”

“En tiedä, mutta se toimii.” Gardolth sanoi, aktivoi laitteen kääntämällä tähtäimen esiin ja laski ikkunalaudalle. Sitten hän katsoi tähtäimeen, siirsi sen kohti kaupungin ulkopuolella kohoavia kukkuloita ja suurensi kuvaa. Hän kohdisti tähtäimen korkeaan nurmikkoon metsäkaistaleen laitaan ja lukitsi sen.

“Tulen mukaan.” Opas sanoi.

“Miksi antaudut vaaraan?”

“Rakastan sinua. Olen toivonut löytäväsi kaltaisesi miehen.”

“En olisi osannut odottaa noita sanoja demonilta, edes ihmisenmuotoiselta. Tartu käteeni, laukaisen laitteen.”

 

Gardolth painoi laukaisinta.

 

Laite halkoi Gardolthin ja Oppaan puhtaaksi energiaksi ja ampui heidät kirkkaana valonsäteenä kukkuloille siihen paikkaan, mihin tähtäin oli kohdistettu. Kukkuloilla valonsäde purkautui, jakautui kahdeksi olennoksi ja siinä he seisoivat samassa asennossa kuin huoneessa sekuntia aiemmin, käsi kädessä. Helvetin kaupungin matalat muurit jäivät taakse.

“Kiitos.” Opas sanoi. “Mutta ne lähtevät peräämme, lähettävät kymmeniä.”

“Täytynee piiloutua vähäksi aikaa. Mitä kukkuloiden takana on?”

“Metsää ja lisää kukkuloita. Pieniä kyliä, sitten kiehuva meri. Rikollisia, mutantteja, olentoja, hirviöitä, villieläimiä ja demoneja on joka paikassa.”

“Samaa Helvettiä.”

 

Gardolth ja Opas nousivat metsään ja kulkivat sen lävitse. He taivalsivat kukkuloita ja metsiä tuntikausia, kunnes nousivat korkealle kukkulalle, jonka päällä oli muinainen druidien kivikehä. Valtavat kivipaadet olivat murtuneet ja kaatuilleet sikinsokin. Opas pysähtyi istumaan kivelle, joka oli ammoin toiminut uhrialttarina. Sillä joskus kymmeniä, kenties satoja vuosia sitten (hän kertoi), Helvetti oli ollut rauhallinen maailma. Siitä ajasta oli jäljellä vain auringonpalvojien kivikehiä näillä kukkuloilla ja mustien pappien temppeleitä lumihuippuisilla vuorilla. Valtavia kivisiä ovia ei-mihinkään.

“Levätään tässä.” Opas pyysi.

“Meidät nähdään tästä kilometrien päähän. Täytyy jatkaa.”

“Emme selviä.”

 

Opas katsoi kaupungin suuntaan. Taivaalla, metsien yllä, lensi demoneja mustien aavehahmojen jäljessä ja heidän edellään kulki kolme pyöreää, lentävää lauttaa. Lauttojen kansilla seisoi sinisiä demoneita.

“Selviämme.” Gardolth tarttui Oppaan käteen.

“Liian myöhäistä.”

“Ei ole, katso!” Gardolth nousi kivelle ja nauroi tulijoiden suuntaan. “Voin kääntyä ja nauraa vaikeuksille! Hah! He eivät ole mitään!”

 

Opas hymyili ja nousi Gardolthin vierelle.

“Ymmärrätkö? He eivät voi viedä meiltä enää mitään! Kukaan heistä ei pysty koskemaan meihin! Mikään ei pysty iskemään meitä maahan! Kaikki on kiinni ajatuksistamme. Naura heille, me olemme vielä elossa! Meillä on toisemme.” Gardolth suuteli demoninaistaan. “He eivät voi viedä meiltä sitä mikä on tärkeintä.”

“Olet oikeassa, rakkaani.”

 

Demonit laskeutuivat kivikehään. Ne tarttuivat Gardolthiin, paiskasivat hänet päin kivipaatta ja sylkivät hänen päälleen. Opas iskettiin maahan ja jatkettiin hakkaamista kynsiruoskalla. Heidät kannettiin erilleen, eri lauttoihin.

“Gardolth!” Opas huusi.

“Muista, etteivät he voi meille mitään! Me olemme eläneet, eivätkä he voi pyyhkiä sitä pois!” Gardolth huusi takaisin. Sitten hänet iskettiin tajuttomaksi.

 

Opas kiinnitettiin kidutustuoliin. Kiduttajat venyttelivät seinää vasten, pitivät käsiään kuumassa vedessä, valmistautuivat juhlaan. Kuoleman Kuninkaan ääni kuului äänensiirtolaitteista seinällä.

“Opas. Olet pettänyt minut. Mitään vähempää en olisi sinulta odottanutkaan, olet aina ollut erinomainen Helvetin palvelija.”

“En rakasta sinua enää, kuningas.”

“Suloinen demoni... Katsokaa, että hän menettää kasvonsa.” Kuningas käski.

 

Kiduttajat aloittivat työnsä.

 

 

3.

 

Gardolth heräsi pienessä metallihäkissä, jonka alla oli natisevat pyörät. Häntä työnnettiin pitkin pimeää käytävää Sinisessä Tornissa. Kuljettajat olivat kuninkaan lakeijoita: lyhythäntäisiä, rotannaamaisia apinademoneita. Heitä kutsuttiin kserafeiksi. Heikkomielisiä mutantteja.

 

Hänet vietiin Kuoleman Kuninkaan valtaistuinsaliin. Se oli karu, korkea huone ja lattialaatat olivat mustia kuivuneesta verestä. Haju oli mitä kammottavin. Nurkissa lojui ruumiskasoja, eläimiä ja ihmisiä päällekkäin. Katosta roikkui koukkuja, joissa oli lihanpaloja. Oikea seinä oli koristeltu kidutusvälinein ja vasemmalla seinällä oli suuri, lasiton ikkuna, josta näkyi kaupunkiin ja vuorille.

 

Kuningas itse istui luista rakennetulla valtaistuimellaan, oli hiljaa ja hämmensi pitkällä, mustalla sormenkynnellään pikaria istuimen käsinojalla. Hän nosti sormensa pikarista ja osoitti salin nurkkaa. Lakeijat nostivat Gardolthin häkin nurkkaan nelijalan varaan.

“On aina mukavaa nähdä teidänlaisianne.” Kuoleman Kuningas sanoi.

 

Gardolth katsoi Kuoleman Kuningasta hiljaa.

“Oletko sinäkin niitä? Taidat olla. Hekään eivät puhu vangittuina. Pidän siitä piirteestä teissä. Monet muut kertoisivat mitä vain päästäkseen ulos häkistä vapauteen... paremmat ajat, niitähän te haikailette. Ennen kaikki oli niin hyvin... ei ollut. Kaikki on mielestä kiinni. Jos olet onnellinen, ei ole väliä missä olet onnellinen. Katso heitä.”

 

Kuningas osoitti lakeijoitaan, jotka söivät ruumiita valtaistuinsalin suuren oven luona.

“Oletteko te onnellisia?”

 

Kserafit kihersivät naurusta ja maiskuttelivat.

“He ovat onnellisia, näetkös? Kaikki on hyvin. Elämme parasta aikaa juuri nyt. Teidän tulisi ottaa mallia heistä. Voisin nakata heidät helvetin kuumimpaan tuleen ja he alkaisivat paistamaan itselleen syötävää. Optimistista ajattelua, siitä kaikki on kiinni... Olet tavannut triclopsien munkit, tiedätkö mitä he ajattelevat tästä? Eivät mitään, heille se on yksi ja sama. Pidän heikäläisistä. Te voisitte ottaa mallia heistä, jos kannibalismi ei kiinnosta... Tässä maailmassa on paljon sellaista mistä pidän. Pidän teistäkin. Meissä on paljon samaa, enemmän kuin suostutte myöntämään. Pidämme molemmat siitä että asiat ovat järjestyksessä... meillä kotona...”

 

Gardolth yökkäsi ja sylkäisi veripaakun suustaan. Jotain sisuskaluja oli ilmeisesti tohjona pahoinpitelyn jäljiltä. Samoin oikeasta kädestä oli luu poikki, mutta kipua oli nyt turha ajatella. Hänet oli opetettu sulkemaan sellaiset asiat pois mielestään ja keskittymään elossapysymiseen.

“Terveydeksi.” Kuoleman Kuningas sanoi. “Kotimaailmassamme oli hyvä järjestys, täällä sellaista ei ole. Vielä.... en kai pitkästytä sinua? Siitä on niin kauan, kun puhuin ihmisen kanssa viimeksi. Yksi teikäläinen oli kerran vieraanani päivän tai... kaksi... Hän kertoi paljon tästä maailmasta. Olin kovin kateellinen miehelle, joka oli nähnyt kokonaista yhdeksän maailmaa... niin, olin puhumassa kotimaailmastamme. Siitä on kauan aikaa kun tulimme Helvettiin, tämä oli ankea paikka silloin. Nyt asiat ovat paljon paremmin, paljon paremmin... Haluaisitko sinä sanoa jotakin?”

 

Gardolth tuijotti kuningasta kylmästi.

“Kaikki kuolee, tiedätkös. He kuolevat, sinä kuolet, valtakunnat kuolevat, tähdet kuolevat. Minäkin, Kuoleman Kuningas, kuolen jonain kauniina iltapäivänä. Sellaista on elämä!” Kuningas naurahti. “Mutta ennen kuolemaani tapan kaikki alamaiseni. Kuninkaita on pidettävä kuolemattomina niin kauan kunnes he kuolevat, sinähän tiedät tämänkin. Valtakuntani on suurin kaikista valtakunnista ja osani sen hallitsijana raskas, mutta en vaihtaisi sitä mihinkään... vaihtaisitko sinä? Haluaisitko sinä vaihtaa osia kanssani?”

 

Gardolth pysyi hiljaa.

“Pysyt hiljaisuudessasi. Ajattelet ehkä, että se jollain tavalla ihmeellisesti pelastaa sinut. Säilytät kasvosi säilyttämällä sanat sisälläsi. Tiedän, että haluaisit anoa armoa, mutta ylpeytesi ei anna sinun tehdä sitä. Te olette niin ylpeitä... katso heitä.” Kuningas osoitti lakeijoitaan. “ He anoivat armoani ja annoin sen heille. He luopuivat ylpeydestään, mutta he elävät. Eikö se ole kaikista tärkeintä? Kuoleman jälkeen ei ole mitään, senhän jo tiedätkin. Olet nähnyt sen. Elämä on liian arvokas asia heitettäväksi hukkaan mitättömän, absurdin omanarvontunnon takia... Universumi ei välitä mikrobin kunniasta tippaakaan, miksi mikrobikaan siis välittäisi siitä? Elämä ilman kunniaa on silti elämää. Mitä sanot?”

 

Gardolth oli hiljaa.

“Nosta kätesi. Vastustamiseni ei auta tilannettasi yhtään. Nostakaa hänen kätensä.”

 

Kserafit jättivät ruumiit rauhaan ja nostivat Gardolthin murtuneen käden väkisin.

“Ei, se toinen.” Kuningas sanoi.Kserafit nostivat Gardolthin terveen käden.

“Leikatkaa sormi irti.”

“Yksikö vain?”

“Vain yksi.”

 

Toinen lakeija otti ruosteiset miekkasakset laukusta, jota kantoi kaulassaan ja heilutteli saksia vähän aikaa ilmassa.

“Mikä niistä?” Se kysyi.

“Se yksi on jo valmiiksi erossa muista. Leikatkaa se.” Kuningas käski.

 

Niin Gardolthin vasemman käden peukalo katkaistiin. Hän puri hammasta ja oli hiljaa. Toinen kserafi kumartui nopeasti syömään peukalon lattialta ennenkuin leikkaaja ehti.

“Ei vieläkään ääntä. Te olette kovin itsetuhoista lajia. Ette ota minkäänlaista vastuuta omasta hengestänne.”

“Leikataanko loputkin?” Lakeija kysyi innoissaan.

“Ei, yksi riittää.”

“Miksi hän sai ja minä en?” Lakeija nurisi.

“Hyvä on, leikkaa itsellesikin yksi.”

 

Kserafi korahti tyytyväisesti ja mittaili sormia. Sitten hän leikkasi Gardolthin keskisormen itselleen.

“Kukaan ei halua pienintä sormea.” Kuningas naurahti.

 

Gardolthin käsi päästettiin irti ja hän sitoi nopeasti kangaskaistaleen kätensä ympärille.

“Minä vain seuraan sisäistä ääntäni.” Kuningas jatkoi. “Se sanoo: olet kuoleman kuningas, kuolema on valtakuntasi. Vain kuolleet ja kuninkaat eivät ole kenenkään alamaisia, sanotaan, ja minä olen Kuoleman Kuningas. Minua kutsutaan Sokarriksi, Methiksi... mutta todellinen nimeni on Letifer. Kuoleman Kuningas käy kyllä myös... Haluatko kuulla demoninaisesi tuskanhuudot? Saat kuulla mitä hänelle tehdään. Koukut pitävät hänen silmiään auki, kun häntä hakataan ruoskalla kasvoihin. Suun he avaavat vasaralla, korvat repivät irti käsin...”

 

Letifer käänsi vipua seinässä istuimensa vieressä. Kuului naksahdus, kun äänensiirtolaitteet alkoivat toimia. Hänellä oli suora yhteys kidutuskammioihin, jotta saisi kuulla alamaistensa huudot.

 

Salissa alkoi kaikumaan Oppaan etäinen nauru, välillä tuskanhuutoihin sekoittuneena, mutta nauru jatkui jälleen niiden jälkeen. Gardolth alkoi myös nauramaan. Opas tunsi kuten hänkin. Ehkä he olivat hulluja; ehkä heidän mielensä olivat edelleen pakosalla, vaikka kehoa kidutettiin. Hän ei tuntenut enää kipua eikä surua, hän tunsi vain raivokasta iloa.

“Mitä te teette siellä? Käskin kiduttaa sitä!” Letifer karjui.

“Herrani, me kidutamme häntä! Mutta hän vain nauraa!” Kuului kidutuskammiosta vastaus.

 

Letifer katsoi Gardolthia ja käänsi vipua seinässä. Nauru loppui.

“Te ihmisenmuotoiset jaksatte aina yllättää.” Letifer sanoi. Sitten hän nousi valtaistuimeltaan ja meni seisomaan ikkunan ääreen, katselemaan maisemia.

“On... On... On...” Kuningas toisteli itsekseen ja kääntyi sitten. “Ei ole kuitenkaan pitkään. Olemassaolo voi loppua niin yllättäen. Viekää hänet paikkaan, jota tähdet eivät valaise.”

 

Kserafit nostivat Gardolthin häkin maahan ja lähtivät työntämään sitä pois salista.

 

Gardolth vietiin linnan kellariin ja heitettiin tyrmään. Ensin hän luuli olevansa yksin pimeässä, mutta sitten vankilan loukoista ryömi esiin muita vankeja. Yhden katonrajassa olevan kalteri-ikkunan lävitse tulevassa valossa ei pystynyt kunnolla näkemään kasvoja, mutta osa vangeista oli ihmisiä, osa olentoja.

“Näytä minulle haavasi.” Sanoi eräs olentovanki ja tuli aivan hänen lähelleen. Gardolth näytti katkaistuja sormiaan. Olento valutti otsassaan olevasta tuntosarvesta jonkinlaista happoa hänen kädelleen.

“Polttaa!” Gardolth heilutti kättään.

“Et vuoda enää. Nestemäinen tuli polttaa ne umpeen.” Olento sanoi ja vetäytyi takaisin pimeyteen.

 

Seuraavan olennon Gardolth tunnisti. Se oli miraakkeli.

“Kuinka nopeasti pystyt kuolemaan?” Miraakkeli kysyi.

“Kuinka nopeasti pystyn kuolemaan?”

“Kuoletko helposti?”

“Miksi moista kysyt?”

“Minun täytyy tietää.”

“En kuole.” Gardolth vastasi.

“Ne kiduttavat sinua pitkään!” Miraakkeli oli selvästi onnellinen tästä tiedosta ja loikki sitten takaisin nurkkaan hakkaamaan päätään seinään.

 

Gardolth nousi vaivalloisesti kivisiltä portailta ja tutki tyrmää. Siinä oli neljä huonetta, kaikki samanlaisia. Jokaisessa oli yksi pieni ikkuna. Vangit istuivat seinien vieressä ja tuijottivat uutta vankia välinpitämättömästi. Hän oli vain lihakimpale, joka odotti syömistään kuten he kaikki.

“Lopulta kaikki kuuluu pedolle.” Sanoi yksi vanki, kun Gardolth kulki hänen ohitseen.

 

Neljännen huoneen nurkassa kyhjötti osiconi levykahleisiin kiinnitettynä. Jälleen yllätys, heidän lajiaan olisi viimeiseksi odottanut löytävänsä vankeina Helvetin kuninkaan linnasta. Hän tunsi jopa vähän sympatiaa tätä entistä vaarallisinta vihollistaan kohtaan, jonka koko laji oli kuolemassa vanhuuteen.

“Iltaa.” Gardolth sanoi osiconille. Se nosti päätään ja tunnisti välittömästi Gardolthin toiseksi henkilöksi, joka oli tuhonnut osiconien siirtokunnan ja näin surmannut heidän suurimmat johtajansa. Agentti ja Gardolth olivat osiconien listalla universumin pahimpia terroristeja ja palkkio heidän päästään oli pieni omaisuus jalokivinä.

 

Mutta tämä osiconi ei välittänyt enää.

“Mitä sinä haluat?”

“Ei, kysymys kuuluu: mitä te haluatte täältä? Miksi olet Helvetissä?”

“Lajimme on elänyt universumin mielestä liian pitkään... sinä et tiedä millaista se on... kun koko lajisi on kuolemassa vanhuuteen... et tiedä millaista se on... kun lastesi geenit ovat liian heikkoja tuottamaan tarpeeksi vahvaa kuorta muniin, jotta ne kestäisivät sisällä olevien lasten kasvamisen... kuinka lapsenlapsesi kuolevat kesken syntymänsä... mitä me tahdomme? Tahdot tietää mitä tahdomme? Tahdomme samaa mitä kaikki... tahdomme elää... Edes vielä vähän aikaa... “

“Ja arvelitte, että demonit voisivat auttaa teitä elämään pidempään?”

“He tietävät... sillä he ovat seuraavia...”

“Todellako?”

“Ehkä kaksi miljoonaa vuotta, sen ajan kestää demonien valtakausi... sitten heidänkin lapsensa kuolevat...”

“Luulitteko, että he auttavat teitä, koska?”

“Heidän täytyy auttaa...”

“Siltä näyttää, kaveri. Näyttää siltä, että hätäviestin tuoja heitettiin tyrmään mätänemään. Eivät he halua auttaa ketään muita kuin itseään, he haluavat tappaa kaikki muut lajit.”

“Se on heille ainoa keino elää... toiset lajit ovat heille kuin myrkkyä... me olemme viruksia; tauti, joka yrittää tarttua ruumiiseen... he ovat ruumiin puolustusjoukot, maailman valkosolut... meidän ei olisi pitänyt koskaan poistua kotimaailmoistamme... olemme kuin syöpä, joka tarttuu terveisiin soluihin... autamme heitä tuhoamaan muut lajit... jotta he muuttaisivat meidät heidänkaltaisikseen... halusimme tulla demoneiksi...”

“Et kai todella usko tuota tautipropagandaa, jota ne levittävät?”

“Minulla ei ole syytä olla uskomatta...”

“Entä jos voin antaa sinulle syyn? He aikovat tuhota teidät samoin kuin kaikki muutkin. Teitä käytetään hyväksi.”

“He saavat tehdä sen... he ovat luvanneet... te ette ole luvanneet meille mitään... voitteko luvata meille elämän?”

“Ei kukaan voi luvata sellaista.”

“He voivat...”

“Mutta he valehtelevat!”

“Merkityksetöntä...”

“Te siis mieluummin uskotte valheellisiin lupauksiin kuin totuuteen?”

“Kyllä...”

“Pelkäättekö kuolemaa niin paljon?”

“...”

“Haluatteko kuolla pelkureina?”

“Tahdomme elää...”

“Se ei ole mahdollista, ymmärrättekö? Kaikki kuolevat! Maailmankaikkeus kuolee! Kyse on vain siitä miten ja milloin! Te olette älykäs laji, ettekö ymmärrä sitä?!”

 

Gardolth mietti hetken, miksi hän puhui nyt itse kuin Letifer vähän aikaa sitten. Ehkä hän alkoi ymmärtää Letiferiä.

“Ymmärrämme... mutta sinä et ole kuolemassa... ymmärrätkö sinä millaista kuoleminen on?”

“Ymmärrän paremmin kuin luulet. Minut on murhattu kerran. Se jätti minuun ikuisen trauman. En tiedä, ei kai murhatuksi tuleminen ole yhtä paha kuin tulla raiskatuksi, mutta jää siitäkin trauma. Joten turha tulla sanomaan minulle, etten tiedä mitä kuolema on.”

“Henkilökohtainen kuoleminen... se ei ole sama asia kuin koko lajisi kuolema...”

”Saitte sen itse aikaan tappamalla vahvimmat jälkeläisenne. Ette tahtoneet kenenkään uhkaavan teitä ja annoitte siksi vain heikoimpien lastenne elää. Piditte heidät kurissa ja kun he nousivat kapinaan, heititte taistelukentälle etulinjaan. Sen takia lajinne on kuolemassa.”

”Tahdomme elää...”

“Antaa olla, unohda koko juttu.” Gardolth meni takaisin ensimmäiseen huoneeseen.

Illan tullen yksinäinen osiconi nousi ikkunaan, katseli ulos. Se tunsi koko lajinsa tuskan, sillä kaikilla osiconeilla on mentaalinen linkki toisiinsa. Se vaikeroi. Vihollisen sanoissa oli totuuden siemen. Auringonsuuri siemen. Se katkaisi levykahleensa helposti kuin puunoksat, tunkeutui ulos kaltereiden välistä ja lähti kiipeämään ylös linnan seinää pitkin...

 

Elämä tyrmässä oli rankkaa. Vangeille annettiin vain vettä, leipää ja suolakivi. Aina uuden, neliönmuotoisen ja kottikärrynpyörän kokoisen suolakiven tullessa vangit hyökkäsivät kilvan nappaamaan ja nuolemaan sitä vartijan kädestä.

 

Gardolth tyrkki muita kauemmas ja yritti lohkaista siitä itselleen omaa palaa. Hän mursi suolakiven seinää vasten pieniksi siruksi, valitsi itselleen suurimman ja antoi muiden kiistellä lopuista. Hän oli vangeista fyysisesti ja psyykkisesti vahvin, joten hänet tunnustettiin pian johtajaksi.

 

Joitakin päiviä myöhemmin Vartija heitettiin sisään selliin tajuttomana ja yltympäriinsä kuivuneessa veressä. Gardolth meni auttamaan häntä ylös ja olento tuli heti perään valuttamaan happoa Vartijan käsille, mutta Gardolth työnsi hänet pois. Hieman happoa purskahti silti tuntosarvesta Vartijan kasvoille ja hän heräsi ja huusi. Olento loikki pelästyneenä nurkkaan.

“Missä olen? Vieläkö se jatkuu?” Vartija hankasi verta pois silmistään.

“Rauhassa, olet tyrmässä.”

“Gardolth? Ei, ne saivat sinutkin... Helvetti vie meiltä kaiken!”

“Minulta ne veivät peukalon ja keskisormen. Mitä ne tekivät sinulle?”

“Ne kiduttivat, pakottivat minut syömään... ensin omia ulosteitani, oksennusta ja sitten... minun täytyi syödä kaikki varpaani!”

“Paistoivatko ne jalkasi hiljaisella tulella?”

“Nuotiossa!”

“Toin kätesi.” Gardolth otti luukäden taskustaan ja ojensi sen Vartijalle.

“Kiitos.” Vartija käänteli luurankokättä.

“Ei siitä taida enää olla kädeksi.”

“Tuskinpa.” Vartija sanoi ja heitti kädellään olentoa, joka kyyrötti nurkassa.

“Täällä oli osiconi. Se pakeni.” Gardolth sanoi.

“Miten? Voimmeko me paeta? Onko sinulla jo suunnitelma?”

“Se- “

 

Äkkiä tyrmän panssariovi taas avattiin. Neljä tummanpunaista demonia tuli sisään, tarttui Gardolthiin ja lähti kantamaan häntä ulos. Vartija poljettiin lattiaan, kun hän yritti estää.

 

Gardolth kannettiin korihissiin, joka nousi korkealle Sinisen Tornin yläkerroksiin. Sitten hänet kannettiin vielä pitkiä kiviportaita ylös, monen parvekkeen ohitse, aina vain ylemmäs kunnes lopulta oltiin tornin katolla. Siellä seisoi Letifer, kuoleman kuningas. Hän antoi katseensa vaeltaa valtakunnassaan.

“Maa on surkeassa jamassa ja siinä aiomme sen myös pitää.” Letifer lausui ja kääntyi katsomaan Gardolthia. “Mykkä miehemme on tullut jälleen tervehtimään minua. Puhu, kuolevainen, niin saat tietää rakkaan Oppaasi kohtalon.”

“Tunnet itsesi vahvaksi pelotellessasi muita.” Gardolth puhui Letiferille viimein.

“Te tarvitsette lisää pelättävää.”

“Millainen kuningas hallitsee valtakuntaansa pelon avulla?”

“Hah! Jokainen kuningas: kauhukirjailija, soturi, pappi. Pelko kiertää kehää.” Kuoleman sanoi ja kuningas puristi kuusi sormeaan nyrkkiin niin, että kädenselkämyksessä olevat mustat kynnet puristuivat kokonaan esiin. “Kauhu, tuska ja kuolema; vain niiden nimeen kannattaa vannoa. Vain ne iskevät miehet ritareiksi.”

“Kuka sinusta teki kuoleman kuninkaan?”

“Minä. Minä loin kuoleman.”

“Olet vain demoni.”

“Minkä olen luonut, voin myös tuhota. Haluaisitko minun tuhoavan kuoleman? Voin tehdä sen! Haluatko elää ikuisesti, ihminen?”

“Tee se. Näemme, millainen valta sinulla todella on!”

“Elämää en kuolevaisille anna. Mutta saatte valita kuoleman, saatte kuitenkin itse valita mihin atonaalioon kuolette. Tässä lista vaihtoehdoista.”

 

Mustaan huppuun verhoutunut pyöveli astui esiin ja levitti pergamenttirullan Gardolthin eteen. Siinä oli lista:

 

- pään katkaisu (pyöveli tai giljotiini)

- sydängiljotiini

- kuoliaaksihakkaaminen

- elävältä hautaaminen

- elävältä keittäminen

- polttaminen (roviolla tai uunissa)

- leijonille tms. suurille petoeläimille syöttäminen

- ampiaisille, rotille, madoille tms. pienille eläimille tai hyönteisille syöttäminen

- nylkeminen

- kivittäminen

- hirttäminen

- keihästäminen

- rautaneito

- teilauspyörä

- ristiinnaulitseminen

- hukuttaminen

- teloituskomppania (luodikot tai nuolikot)

- ampuminen tykillä (tai tykistä)

- heiluri

- myrkytys

- kuoliaaksipuristaminen

- sydämen repiminen rinnasta

- kahtiasahaaminen

- halki-iskeminen

- puiden avulla kahtia repiminen

- neljäksi repiminen (hevosilla tai härillä)

- elävältä paloitteleminen

- räjäyttäminen pieniksi kappaleiksi

- kuoliaaksi nälkiinnyttäminen

- kuoliaaksi syöttäminen tai juottaminen

- kuristaminen

- hevosen perässä kuoliaaksi raahaaminen

- korkealta pudottaminen

- kölin alta vetäminen

- kuoliaaksi ruoskiminen

- kuoliaaksi viiltely

- syövyttävään happoaltaaseen upottaminen

- keittäminen/paistaminen

- tyhjiökuolema

- nakadraani

- tingelingeling

- homeopatia

 

“Miettikää rauhassa, lista jatkuu vielä.” Pyöveli sanoi ja käänsi pergamentin toisinpäin. “Otamme myös mielellämme vastaan uusia ehdotuksia.”

“Lupasit kertoa, mitä teitte Oppaalle.” Gardolth sanoi Letiferille.

“Lupaukset on tehty rikottaviksi. Saat viedä kysymyksen mukanasi kuolemaan.”

 

Lista tavoista kuolla oli pitkä. Gardolth palasi hiljaisuuteen.

“Valinta, pyydän.” Pyöveli hoputti. “Hän ei valitse, herrani.”

“Ne eivät koskaan tajua mitä menettävät. Lukekaa hänelle siinä tapauksessa Kuoleman Manifesti.”

 

Pyöveli otti esiin toisen pergamenttirullan ja luki:

“Tämä hetkellinen, monimutkainen, tarkoitukseton liha muuttuu yksinkertaiseksi, hetkelliseksi, tarkoituksettomaksi lihaksi. Ryömin ulos häkistä ja muutun takaisin madoksi, joka olen ollut. Palaan takaisin, palaan takaisin. Palaan takaisin ja olen jälleen minä. Olen jälleen hetkellinen, monimutkainen, tarkoitukseton liha kuten olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Ikuisesti.”

 

Letifer puhui vielä: “Keskellä elämää meitä ympäröi kuolema. Nyt sinut viedään ja elämäsi viedään sinulta ikuisiksi ajoiksi... Mutta ota se lahjana, sillä kuoleminen on lahja, eikä kaikilla sitä lahjaa ole. Ota se tilaisuutena, tilaisuutena nähdä toiselle puolelle. Tiedätkö mitä siellä on? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Katso tuonne.”

 

Letifer osoitti kauas vuorille.

“Siellä eräät olennot rakentavat rakettia. He eivät sitä tiedä, mutta tulitaivaan takana on vain tähdetön avaruus täynnä kylmiä kiviä. Annan heidän rakentaa rakettinsa ja lentää sinne, itse nähdä sen ja vaipua epätoivoon.”

 

Gardolth vietiin pois.

 

Hänet laitettiin tyhjään, ikkunattomaan huoneeseen. Hänet kiinnitettiin kylmillä kahleilla kylmään metallialttariin ja hänet riisuttiin alastomaksi. Hänet jätettiin hetkeksi yksin pimeään.

 

Sitten ovi avattiin ja nurkkaan sytytettiin yksi kynttilä. Huoneessa oli valkoiseen asuun pukeutunut nainen ja pyöveli mustassa hupussa. Kumpikaan ei puhunut mitään. Gardolth odotti jännittyneenä mitä tapahtuisi, yritti välillä rimpuilla irti mutta se oli turhaa.

 

Mies tuli Gardolthin oikealle puolelle, nainen meni vasemmalle. Mies katsoi naista, nainen nyökkäsi. Pyöveli tarttui Gardolthin kurkkuun ja alkoi kuristamaan, tuosta vain.

“Miksi teet tämän?” Gardolth korisi katsoen teloittajaansa silmiin. Kädet puristivat kurkkua hitaasti kasaan. Teloittaja käänsi katseensa hetkeksi muualle miettiäkseen tätä vaikeaa kysymystä.

“Se tuntuu oikealta.” Hän vastasi pian ja jatkoi. Nainen katsoi tyynenä vierestä.

 

Hän ei saanut enää happea. Silmissä sumeni, huone pimeni. Syvimmässä pimeydessä hän kohtasi jälleen agentin. Hän oli kuollut kerran aiemmin, mutta se ei ollut ollut tällaista, se oli ollut vain hetken kuolema, sydämen pysähdys ja palaaminen elämään. Tämä oli jotain aivan muuta.

“En halua tätä...” Gardolth sanoi.

“Tarvitset sitä.” Agentti oli yhtä tyly kuin aina ennenkin.

“Mistä tiedät mitä tarvitsen...”

“Se on tehtäväni.”

“Miksi minä...”

“Miksi et sinä? Voin valita kenet tahansa. Jokainen olento on potentiaalinen toinen olento.”

“On kirjoitettu, että vain hirviöt saavat tavata kuolemaantuomitun.”

“Vain typerykset välittävät siitä mitä on kirjoitettu. He ovat sitä mieltä, että olento on kuollut silloin kun sitä ei voi enää herättää. Koomassa oleva ihminen on heille yhtä kuin kuollut.”

“Näen unia toisista.”

“Heistä, jotka tulevat toisiksi.”

“Haluaisin löytää unistani joskus itseni.”

“Et voi löytää itseäsi, koska sinua ei ole. Voit löytää vain omat jälkesi toisista ihmisistä.”

“Miten tämä tulee päättymään?”

“Kaikki kuolevat lopussa. Niin se on aina päättynyt ja niin se tulee aina päättymään.”

 

Hänet oli nyt suljettu mustasta metallista tehtyyn huoneeseen, pimeään kuutioon. Sellinoven kalteri-ikkuna oli ainoa aukko, josta näkyi käytävässä palavan öljylyhdyn heikko valo.

 

Selällään lattialla hän makasi, ja kuution nurkkia hän katseli. Hänellä oli uudet silmät, uudet rubiinisilmät. Kuution nurkat olivat alkaneet näyttää maailman mielenkiintoisimmilta asioilta.

“Luuletko että näet nyt, kun sinulla on rubiinisilmät? Luuletko todella, että näet? Luuletko, että se mitä näet on kaunista? Olet vielä umpisokea.” Hän kuuli agentin äänen.

 

Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli? Mitä tämä merkitsi? Hän katsoi huoneen oikeaa ylänurkkaa.

 

Ovi avautui, lisää valoa tuli sisään. Ja kuului outoja ääniä, metallikalketta. Gardolthin katse kääntyi vasempaan ylänurkkaan, sitten takaisin oikeaan, ja vasta sitten tulijaan ovella. Ja jälleen oikeaan ylänurkkaan.

“Haluaisit olla siellä ylhäällä.” Tulija sanoi.

“Kyllä.” Gardolth vastasi ja vilkaisi taas tulijaa, katsoi taas nurkkaa. Sitten kuin lyhyt välähdys tulijan kvartsisilmistä, vai pelkkä valon temppu?

“Sinut on tapettu ja herätetty henkiin. Pian sinut tapetaan uudelleen ja herätetään jälleen. He tekevät sen yhä uudelleen, yhä erilaisemmilla tavoilla. Se on Kuoleman Kuninkaan valtaa. Kuolet aina kun hän niin sanoo. He lukivat sinulle Kuoleman Manifestin.”

 

Demonivartijat olivat ruokatauolla vartijoiden huoneessa. Koko illan he olivat kuunnelleet kuinka Gardolth huusi sellissään. Sitten huuto oli loppunut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin.

“Loppuihan se huuto vihdoin.” Punainen demonivartija sanoi ja jatkoi ihmisen reisiluun rouskuttamista.

“Käyn vilkaisemassa.” Sininen demonivartija sanoi, laski Kuukauden Vartija-mukinsa pöydälle, puraisi palan kuivaa leipää matkaevääksi ja meni vilkaisemaan Gardolthia.

 

Siellä Gardolth makasi tyynenä tyrmän lattialla. Vartija palasi jatkamaan ruokailua. Sitten huuto alkoi taas. Demonivartijat katsoivat toisiaan, naurahtivat ja pyörittivät päätään.

 

Tulija tuli lähemmäs, kumartui Gardolthin ylle. Nyt hän näki hahmon olevan ihminen, jonka silmät olivat kuin lasia.

“Sinulla on uudet rubiinisilmät. Minun silmäni ovat kvartsia.”

 

Gardolth käänsi katseensa huoneen oikeaan ylänurkkaan.

“Ovesi ulkopuolella on vahdissa kaksi demonia. Punainen ja sininen. Ne ovat vastavärejä.”

“Kuka sinä olet?” Gardolth kysyi.

“Kuka minä olen? Mikä minun nimeni on?”

“En tiedä.”

“Mikä haluat nimesi olevan?”

“En tarvitse mitään nimeä. Tarvitsen...”

“Minä tiedän mitä tarvitset. Et tarvitse rahaa etkä valtaa, et vaatteita etkä naisia, et rauhaa etkä turvapaikkaa. Et tarvitse muuta kuin hirviöitä... lisää hirviöitä. Minä voin antaa niitä sinulle.”

“Miksi minä?” Gardolth valitti.

“Sinut valittiin täysin sattumalta. Olit oikeassa paikassa oikeaan aikaan, väärässä paikassa väärään aikaan. Sinä et ole Valittu. Olisimme voineet valita kenet tahansa.”

“Miksi tämä kaikki kuolema?”

“Jokainen hyönteinen jonka olet tappanut on täällä.”

 

Huone täyttyi surisevista, mustista pisteistä. Hyönteisiä oli joka puolella, hiuksissa ja suussa. Niitä oli enemmän kuin kaikkea muuta yhteensä.

“Entä sitten? Tapan ne uudelleen!” Gardolth päätti ja alkoi läpsiä hyönteisiä käsiensä väliin.

 

Jokaisella läpsäisyllä kuoli kymmeniä, hänen kätensä olivat täynnä kuolleita hyönteisiä. Hän liitti kätensä yhteen ja alkoi rukoilla. Sitten hän päästi kätensä irti ja näki silmät kämmenissään. Ne tuijottivat häntä elottomasti.

“Siksi ne eivät koskaan saaneet sitä toimimaan. Tarvittiin kolmas osa, kolmas käsi. Jumalat eivät tottele kahden käden rukousta. Aivoni... ne muuttavat muotoaan!”

“Hän muuttaa sinut! Hän muutti jo ruumiisi, nyt hän muuttaa aivos! Luuletko, että se oli sattumaa? Ei, hän suunnitteli kaiken alusta alkaen! Hän muovaa sinusta omaa kuvaansa!”

“Entä sitten?”

“Oletko jo niin pitkälle muuttunut, ettet käsitä, ettet välitä? Sinusta tulee samanlainen kuin hän!”

“Mitä minulle jää? Mitä minulle jää?”

“Hiljaisuus.”

“Älkää ottako mieltäni, se on ainoa mitä minulla on enää jäljellä! Minulta on viety kotikaupunkini, ruumiini, käteni, silmäni, henkeni, rakkaani!”

“Ne muuttavat mieltäni!”

“Se olet sinä itse.”

“Muutan mieltäni!”

 

Gardolth nousi istumaan. Hän oli valmis.

“Olen muuttanut mieleni.”

 

Gardolth nousi sellinsä lattialta ja katsoi kalteriovea. Sen takana seisoi vartiossa kaksi demonia, punainen ja sininen. Hän katsoi ovea. Hän katsoi sellinsä nurkkia. Sitten hän astui oven luo ja laittoi päänsä kalteri-ikkunaan. Hän katsoi demonivartijoita oven molemmin puolin.

“Olen muuttanut mieleni.” Hän sanoi. Demonit vilkaisivat.

“Hyvä juttu.” Punainen demonivartija sanoi.

“Mitä se sanoi?” Sininen demonivartija naureskeli.

“Minä tulen ulos.” Gardolth jatkoi.

 

Vartijat nauroivat vain. Vanki oli kai tullut hulluksi, ei se mitään. Pääasia että kuoli silloin kun valtias käski ja heräsi henkiin kun valtias käski toisin.

 

Mutta Gardolthilla oli muita suunnitelmia. Hän alkoi työntää päätään kaltereiden väliin puristuksiin, aivan kuten pienet lapset tekevät joskus, työntävät päänsä porraskaiteiden väliin. Hän ei ollut koskaan ollut lapsi, hän oli herätetty. Ehkä hän olisi lapsi tästä eteenpäin.

“Hei, hulluksiko tulit?” Punainen demoni kysyi.

 

Gardolth ei sanonut mitään, tai sanoi sittenkin.

“Minä tulen ulos.” Hän sanoi jälleen.

“Se aikoo työntää päänsä kaltereiden väliin.” Sininen demoni sanoi.

“Hullu!”

“Se tappaa itsensä, ei se käy. Kuoleman kuningas määrää milloin hän kuolee, ei hän itse.”

“Letiferille täytyy ilmoittaa välittömästi!”

“Ei, hän ehtii jo kuolla! Avataan ovi ja sidotaan hänet ennenkuin hän puristaa päänsä kasaan!”

 

Demonit räpläsivät avaimet lukkoon nelikätisesti ja repäisivät oven auki. Gardolth lennähti ulos tyrmästä ja demonien välitse seinään repäisyn voimasta.

“Sidotaan se liikkumattomaksi ja heitetään takaisin.” Punainen demoni ehdotti.

 

Äkkiä Gardolth pomppasi pystyyn ja heittäytyi demoneja päin niin että nämä horjahtivat taaksepäin, sisään selliin. Sitten Gardolth yksinkertaisesti läimäisi oven kiinni ja demonit jäivät tyrmään.

“Miten tässä näin kävi?” Sininen demoni ihmetteli ääneen.

 

Punainen demoni työnsi kätensä ulos ovi-ikkunasta ja ylsi juuri ja juuri laittamaan avaimen lukkoon ja kääntämään. Hän työnsi oven auki ja vilkuili käytäviin.

 

Gardolth oli jo juossut pois.

 

Jäljittäjädemonit hälytettiin välittömästi ja Gardolthin etsintä aloitettiin. Letiferille ilmoitettiin karanneesta vangista. Sitten ilmoitettiin, että Gardolth oli nähty vartijademonien asevarastossa. Hän oli päässyt pakenemaan. Pian alkoi tulla ilmoituksia kuolleista olennoista ympäri linnaa. Gardolthilla oli ilmeisesti selkäohjaimella varustettu minitykki aseenaan. Käytäviä suljettiin ja demonilaumat rynnivät tyhjissä halleissa ja lensivät porraskäytävissä. Sininen ja punainen demoni jätettiin Gardolthin selliin rangaistukseksi huolimattomuudesta.

 

Yläkerroksissa oli käynnissä ylhäisimpien demonien kokous pitkän pöydän ääressä, kun yhtäkkiä Gardolth tulitti huoneeseen seinän läpi kulkiessaan käytävällä. Puolet ylhäistödemoneista kuoli. Gardolth kurkkasi sisään ovesta ja sanoi henkiinjääneille vakavalla naamalla: “Minä pakenen.”

 

Ja sitten hän ampui loputkin ylhäisistä.

 

Jäljittäjädemonit olivat lähellä saada hänet. Hän piiloutui varastohuoneeseen kattoparrujen päälle ja oli silkkaa onnea, että varaston harsokristallilaatikot sekoittivat jäljittäjien aisteja niin, etteivät he pystyneet sanomaan varmasti missä Gardolth oli.

 

“Tehdään sitten niin. Hermeettinen sulku.” Joukon johtajaolento käski. Varastohuoneen ovet suljettiin ilmatiiviisti ja he alkoivat pumpata ilmaa pois huoneesta.

 

Gardolth pääsi karkaamaan huoneen kattoikkunan kautta juuri ennen katon sulkeutumista. Hän valui alaspäin liukasta kortekattoa pitkin.

 

Aivan katon reunalla hän sai liukumisen pysähtymään ja ponkaisi toiselle liukkaalle katolle. Yläpuolella kaartelivat siipidemonit ja kaukana alapuolella levisi polttava autiomaa ja Helvetin kaupunki. Se näytti epätodellisen pieneltä näin korkealta katsottuna. Wrakmatiiniolennot, jotka asuivat ja elivät vain vertikaalisilla seinämillä (eivätkä astuneet horisontaaliseen maastoon kuin pakon edessä), eivät välittäneet vähääkään, vaikka Gardolth talloi heidän tuulileväviljelmänsä siinä katonreunalla kiikkuessaan. Niitä ei kiinnostanut myöskään karkulaisen kiinniotto, kaikeksi onneksi. Ne vain roikkuivat seinissä ja tuijottivat häntä mustilla silmillään.

 

Täytyi päästä takaisin sisään ennenkuin siipidemonit huomaisivat hänet katolla.

 

Hän kierähti katoksen alle, löysi ikkunasyvennyksen, pysähtyi seisomaan sille ja yritti nähdä sisään. Ikkunalasit olivat niin naarmuisia ja likaisia, että hän pystyi näkemään vain kaksi epämääräistä hahmoa huoneessa.

 

Siipidemoni lensi katosta kohti, se oli nähnyt liikettä ikkunasyvennyksessä.

 

Gardolthilla ei ollut juuri vaihtoehtoja. Hän iski ikkunalasin hajalle ja kierähti sisään.

 

Niin hän oli huoneessa, jonka laidoilla oli pienet ovisyvennykset ja ovet, joista pääsi materiansiirtimiin. Ne olivat mustia, matalahkoja sylinterimalleja; muinaista morraidien teknologiaa, kykenemätöntä maailmojen väliseen matkailuun. Molempien siirtimien vieressä oli lasihäkki ja sisässä olento vartioimassa, jonkin tuntemattoman lajin edustajia; muovimaisia iholtaan, puolen metrin pituisia ja ulkomuodoltaan kuin etanoita.

 

Siipidemoni syöksyi sisään huoneeseen ja Gardolth ampui sen. Samaan hengenvetoon hän ampui myös siirtimiä vartioivat olennot. Niistä ei näyttänyt olevan vartijoiksi, ehkä ne olivat vain siirtimien käynnistäjiä tai jotain. Hän kyllä osasi käynnistää siirtimen itsekin.

 

Hän pysähtyi hetkeksi. Pitäisikö lähteä siirtimellä pois linnasta? Se ei ollut oikein. Hänen täytyi löytää Opas ja pelastaa hänet, samoin Mizrin. Ja ehkä Vartija. Letifer ansaitsi myös rangaistuksen. Hänen sormiaan ei katkottu rangaistuksetta.

 

Ase tyhjenisi kohta. Täytyi kehittää jonkinlainen suunnitelma. Kyllä, suunnitelma oli valmis.

 

Hän asetti molempiin siirtimiin valmiit koordinaatit ja laittoi ne lämpenemään. Kun hän palaisi Opas, Vartija ja Mizrin mukanaan, täytyisi vain painaa nappia ja he olisivat hetkessä kaukana tästä paikasta.

 

Mutta ensin täytyi vain odottaa, odottaa.

 

 

4.

 

Tämä oli Oz, alin piiri. Täällä kellarikerroksessa kidutus tapahtui. Pieniä kidutuskammioita oli kymmeniä ja niiden keskustassa oli teloitusaukio. Kaikissa kidutuskammioissa oli ikkuna, joka antoi suoraan teloitusaukiolle jotta kidutettavat pystyisivät katsomaan kun heidän ystäviään ja sukulaisiaan teloitettiin mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla. Ruumiit laitettiin roikkumaan aukion korkeaan kupolikattoon.

 

Siellä he olivat, kaikki mallit. Ripustettuina kattoon kuin kyntteliköt, täytettyinä kuin eläimet. Vain Mizrin Katana puuttui joukosta.

 

Letifer, kuoleman kuningas, makasi lattialla ja valui verta, punajuurenpunaista. Lattia ja seinät hehkuivat samaa punaista seinäsoihtujen valossa. Letiferin ympärillä makasi sikinsokin kuolleita demoneita, kaikkia värejä.

 

Gardolth laskeutui köydellä alas katosta kaikkien kuolleiden mallien keskeltä Letiferin viereen. Avuttomana kuoleman kuningas katsoi etsijää.

“Missä ovat rubiinisilmäsi? Sinun kuuluisi olla kuollut.” Letifer kysyi.

“Synnyin uudelleen.”

“Miksi? Miten?”

“Valitsin niin.”

“Tässä ei ole mitään järkeä!” Letifer karjui.

 

Kidutuskammioista kuului myös huutoa, mutta nyt se ei ollut tuskaista valitusta. Se oli silkkaa voitonriemua, kun heidän pääkiduttajansa kitui nyt itse.

”Miten osiconit tulivat tänne? Miten he mursivat demonisen puolustukseni? Kuinka se tapahtui niin nopeasti? Vain kolme päivää...”

”Minun täytyi vain piiloutua ja odottaa.” Gardolth sanoi.

”He olivat olleet täällä piilossa pitkään, odottaneet varjoissa että pelastaisin heidät...”

”Sitten minä paljastin, ettei pelastusta tule.”

”Ja sitten he vain lähtivät... pois Helvetistä, omaan maailmaansa kuolemaan. Pakenivat, typerykset, ja menivät piiloon kuolemaan kuin kissat.”

”Siihen kuninkaat aina kaatuvat, etteivät näe mitä lähellä tapahtuu kun kurkottavat kauas. Meilläpäin on sanonta, ettei kuninkaan valta saa ulottua kauemmas kuin hän korkeimmalta vuorelta pystyy näkemään. Sinulla on tässä korkea vuori, Letifer, mutta katselet aina vuorten taakse ja toisiin maailmoihin. Liian suuret luulot noin pieneksi jumalaksi.”

”Mikä päivä nyt on?”

”Perjantai. Muista tämä päivä. Tänä päivänä kuolet itse, kuoleman kuningas.”

“Elän ikuisesti. En voi kuolla sillä olen jo kuollut. Kuolleet elävät ikuisesti, eikä kukaan voi olla enemmän kuin kuollut.”

“Missä on Mizrin Katana; nainen jota tulin tänne hakemaan?”

“Hän ei ole täällä.”

“Eikö hän ole Helvetissä?”

“Otimme hänet mukaamme vain pilkataksemme häntä. Emme pitäneet hänestä. Annoimme hänet karashishikaravaanille.”

“Mikä on karashishikaravaani?”

“Karavaani, joka kulkee kaikkien tunnettujen maailmojen lävitse. Se oli täällä. Mukaan oli liittynyt jo neljäskymmenes leijonakoiran vetämä vaunu. Annoimme hänet karavaanin johtajan leikkikaluksi.”

“Missä karavaani on nyt?”

“Se voi olla missä maailmassa tahansa. Ehkä etsijöidenkin pitäisi vain etsiä sieltä minne pystyvät näkemään...” Letifer nauroi.

“Valehtelet! Tunnen Helvetin jo hyvin. Tiedän ettette päästäisi karavaania lähtemään täältä. Laittaisitte sen kiertämään Helvettiä ajan loppuun saakka ja nauraisitte sille! Niin minä tekisin, jos demoni olisin! Missä se on?”

“Etsi itse. Helvetti on hiljainen paikka, saat etsiä sitä ajan loppuun kuten tuo karavaani etsii tietä ulos täältä ajan loppuun!” Letifer nauraa räkätti.

”Kuole, kuolevainen.” Gardolth sanoi ja ampui Letiferiä päähän kahdeksan kertaa.

”Ei ole järkeä.” Letifer kuiskasi ja kuoli.

 

Gardolth alkoi potkia kidutuskammioiden ovia sisään. Käytävän päästä hän löysi etsimänsä: Oppaan. Naisdemoni oli kidutettu pahaan kuntoon. Hän roikkui parikymmentä senttiä kivilattian yläpuolella istuaallaan, käsistä ja jaloista lähti ketju kattoon. Ketjut oli isketty ohuilla pulteilla raajojen lävitse ja Oppaan oli yritettävä keinua edestakaisin tässä kidutuskeinussa...

“Ne eivät voi murtaa meitä!” Opas nauroi, kun Gardolth tuli sisään.

“Eivät.” Gardolth pakotti hymyn omille kasvoilleen.

 

Hän irroitti Oppaan kidutuskoneesta. He halasivat pitkään ja sitten Gardolth talutti Oppaan pois kammiosta.

”Menemmekö minun luokseni?” Opas kysyi.

”Etsitään Vartija ensin.”

 

Yhtäkkiä kserafit syöksyivät portaita alas kuin villikoirat ja kävivät Letiferin ruumiin kimppuun. Ne repivät ja raastoivat siitä palasia ja murahtelivat vimmoissaan:

”Ketä me nyt palvomme?! Ketä me nyt palvomme?!”

 

Gardolth ja Opas siirtyivät seinänviertä pitkin portaisiin. Kserafit huomasivat heidät ja heittäytyivät Gardolthin eteen, palvomaan maata hänen jalkojensa alla.

”Sinä tapoit herramme! Sinä olet uusi herramme!” Ne messusivat.

”Menkää pois.” Opas käski.

”Menkää.” Gardolth käski.

”Kyllä, valtias!” Kserafit innostuivat ja jäivät hyppimään vähämielisesti teloitusaukiolle, kun Gardolth ja Opas poistuivat portaikkoon.

 

Vartija löytyi samasta sellistä, missä Gardolthkin oli ollut. Käytävät ja huoneet olivat tyhjiä, mutta joka puolelta kuului vankien ja olentojen kirkumista. Demonit olivat kuolleet tai paenneet, eikä ollut enää ketään, ei ketään päästämässä heitä pois selleistään eikä ruokkimassa heitä. He olivat Helvetin asukkaita, sairaita ja typeriä, eikä Gardolthkaan tahtonut auttaa heitä. Joukossa oli varmasti syyttömiäkin, mutta heillä ei ollut aikaa alkaa käydä koko linnaa lävitse.

 

Opas kertoi mitä tulisi tapahtumaan: ”Pian kaupungin väki nousee linnaan ja vie kaiken, ellei uskalla asettua asumaan. Pian, ehkä jo huomenna, tulevat paenneet demonit esiin piiloistaan ja palaavat linnaan. Sitten kutsutaan uusia jumalia, uutta Letiferiä haudan takaa.”

”Olen täällä, Gardolth!” Kuului Vartijan ääni sellistä.

”Se on Vartija. Avataan tämä selli.”

”Muutkin puskevat ulos täältä.” Vartija sanoi.

 

Kun Gardolth sai tyrmän avattua, kaikki vangit työntyivät ulos ja pakenivat omille teilleen. Tuntosarviolento jäi vain valuttamaan happoa demoneiden ruumiiden päälle.

“Mikä sinun nimesi on?” Opas kysyi Vartijalta.

“Vartijoiden ei ole sallittua paljastaa nimeään kenellekään. Kutsu minua vain Vartijaksi.”

”Minä olen Opas. Osiconit luulivat minua ihmiseksi ulkomuotoni takia.”

”Kaikeksi onneksi. Lähdetään täältä ennenkuin Helvetti käy liian kuumaksi.”

 

He kiirehtivät ylös portaikon toisensa perään kunnes saapuivat välitasanteelle. Siellä oli siistissä rivissä demonien lentolauttoja, joita ensimmäisinä linnaan ehtineet ihmiset ja olennot lastasivat ryöstösaaliillaan. Lautoille heiteltiin aseita ja kilpiä, timantteja ja lihaa, demonien sarvia ja hampaita. Eräät olennot kantoivat innoissaan monimutkaista mekaanista kidutuslaitetta, ties mitä aikoivat sillä toisilleen tehdä.

”Otetaan tuo.” Gardolth osoitti yhtä pienemmän mallin lauttaa, jonka luona seisoskeli vain yksi ryöväri.

”Mitä te aiotte? Tämä on meidän!” Lauttaa vartioiva ryöväri yritti häätää heitä pois puolimetristä kirvestä heilutelleen. Gardolth ei välittänyt tuhlata enempää luoteja vaan iski ryövärin kuoliaaksi tämän omalla kirveellä.

”Tuo ämmä on Letiferin opasdemoni!” Kuului yhtäkkiä huuto muiden ryöväreiden joukosta.

”Vauhtia.” Vartija auttoi Oppaan lautalle ja Gardolth alkoi käynnistämään sitä. Hän oli ohjaillut paljon monimutkaisempiakin lentolaitteita.

 

Ryövärit alkoivat käydä riehakkaiksi.

”Tappakaa demonit!” Joukko huusi ja jalkajousennuolia alkoi lennellä. Gardolth ampui pari laukausta ja keskittyi taas saamaan lauttaa ilmaan. Heidän helpotuksekseen se alkoi kohota vaappuen korkeammalle.

 

Gardolth käänsi lautan kaupungin suuntaan.

 

Ja yhtäkkiä ylempää linnasta lensi kiipeilykoukku suoraan Oppaan selkään kiinni. Eräs ikkunaulkonemalla seisova olentoryöväri oli ampunut sen ja kelasi nyt vaijeria takaisinpäin.

”Ota se irti!” Opas kiljui. Vartija yritti, mutta koukku oli tiukasti kylkiluiden välissä kiinni.

”Pidä kiinni!”Gardolth käänsi lautan takaisinpäin, jottei ryöväri saisi kelattua Opasta pois lautalta. Hän ohjasi suoraan ryöväriä päin, mutta ryöväri ei suinkaan aikonut jäädä lautan alle. Hän heitti vaijerin mutkalle nurkassa olevan demonipatsaan kaulaan ja pakeni itse sisälle linnaan.

 

Alhaalta lensi nuolia ja kiviä lautan pohjaan ja lautta nytkähteli.

”En saa sitä katkaistua!” Vartija yritti nirhata vaijeria poikki tikarilla, jonka oli napannut lattialta matkalla ylöspäin.

”Minä olen mennyttä. Jättäkää minut.” Opas pyysi ja sylki purppuraista verta. Hän oli sisältä demoni, vaikka ulkomuodoltaan ihminen.

”Minä irroitan köyden!” Vartija sanoi, otti vauhtia lautan reunasta ja hyppäsi uhkarohkeasti ulkonemalle. Nuolia alkoi lentää hänen suuntaansa, mutta hän loikkasi nopeasti demonipatsaan taakse ja alkoi pujottaa vaijeria pois sen kaulasta.

 

Gardolth sai lautan pysymään paikallaan ilmassa, jätti ohjaimet ja laskeutui Oppaan viereen.

”Selviät siitä.” Gardolth sanoi.

“Tottakai... Me selviämme kaikesta.” Opas naurahti.

“Niin selviämme.”

“Minä kuolen nyt.” Opas sanoi rauhallisesti ja taputti lohduttavasti Gardolthin kättä.

“Löydänkö koskaan toista samanlaista kuin sinä?”

“Et... Mutta älä itke. Löydät erilaisia.”

 

Tämän sanottuaan Opas kuoli.

”Sain sen irti!” Vartija huusi demonin takaa. Vaijeri löystyi.

 

Gardolth tarttui taas ohjaimiin, ohjasi lähemmäs seinää jotta Vartija pääsi hyppäämään lautalle ja kiihdytti sitten äkkiä ylöspäin, kohti pilviä. Vartija tarttui Oppaan käteen.

”Hän on kuollut.”

 

Gardolth laittoi autopilotin päälle ja polvistui Oppaan viereen.

 

Lautta lensi hitaasti kohti kukkuloita, metsiä ja vuoria.

 

Gardolth hautasi oppaan oksista ja savesta tehdyssä arkussa, kuten kotona Godormoodissa oli tapana. Hautapaikaksi hän valitsi kivikehän, jolle he olivat paenneet ja jonka luona he olivat päättäneet, ettei mikään voinut viedä heiltä sitä mikä on tärkeintä.

 

Vartija odotti lautan luona kivikehän ulkopuolella, kun Gardolth peitti arkkua mullalla.

“Emme edes tunteneet toisiamme kunnolla ja silti kaipaan häntä enemmän kuin ketään ikinä. Miksi sinä hymyilet? Etkö voi edes nyt lopettaa?”

 

Agentti seisoi Gardolthin takana ja hymyili. Ei väliä sillä, oliko hän siinä oikeasti vai oliko hän pelkkä Gardolthin muuttuneen mielen tuottama hallusinaatio.

“Hän on kuollut. Ei hän kaipaa kyyneliä sen enempää kuin sinuakaan.” Agentti vastasi Gardolhille.

“Miksi pitää aina pilata kaikki?”

“Hän tietää vastauksen.” Agentti tuli lähemmäs ja tuijotti ruumisarkkua.

“Tämä ei ole reilua. Miksi minä selviän taistelusta toiseen vahingoittumattomana, mutta hänen täytyy kuolla ensimmäiseensä? Miksi? Menetin Saran, rakkaan Sarani.... ja nyt Oppaan. Hän korvasi Saran kaikin tavoin. Miksi näin tapahtuu?”

“Se on lännen laki.” Agentti vastasi.

 

 

5.

 

Työt oli tehtävä kaikesta huolimatta. Mizrin Katanan vienyt karavaani oli löydettävä ja Helvetti oli hiljainen paikka, kuten Letifer oli sanonut. Kun he laskeutuivat kyselemään karavaanista Helvetin kyliin, kukaan ei kertonut mitään. Jotkut lupasivat kertoa lihaa vastaan, mutta hekin valehtelivat. Täällä oli opittu, että hiljaisuus oli oikea vastaus kaikkeen.

 

Mutta Helvetti ei ollut ennen nähnyt Godormoodin kuninkaallisen kaartin etsijää. Kun Gardolth löysi yhdenkin leijonakoiran jättämän heikon jäljen sateen pehmittämältä hiekkatieltä, tapaus oli käytännössä selvitetty.

 

Lopulta, viikkoa myöhemmin, karashishikaravaani löytyi eräästa laaksosta, joen rannalle pysähtyneenä.

 

Ne olivat monikerroksisia, koristeellisia metalli- ja puuvaunuja, joita suuret leijonakoirat vetivät. Jotkut olivat neliönmuotoisia ja suljettuja, kuin suuria laatikoita; jotkut taas avoimia, tornimaisia ja täynnä ihmisiä. Karavaani oli järjestäytynyt puoliympyrän muotoon joenrannassa olevalle kukkulalle, linnoitusta mallintaen. Miehiä oli vahdissa vaunujen katoilla, sillä metsistä ryömi silloin tällöin esiin öisin hulluja miraakkeleja ja pelottavan loogisia hirviöitä.

 

Karavaanin keskellä paloi kolme suurta nuotiota ja niiden ympärillä demonit tanssivat. Keltaturkkiset, elefantin kokoiset leijonakoirat nukkuivat vaunujensa vierellä, nousten välillä nuuhkimaan ilmaa ja päästäen valittavia karjahduksia, jotka pelottivat vampyyripöllöt pois heidän päältään.

 

Gardolth ja Vartija leijuivat metsän yllä, juuri ja juuri puunlatvojen takana näkymättömissä, ja tarkkailivat leiriä kaukoputkella.

”Nämä ovat juuri niitä demoneita, jotka näin Kirotussa Metsässä.” Gardolth sanoi.

”Ehkä ne eivät aio edes palata Siniseen Torniin.”

 

Yhtäkkiä Gardolthin kaukoputki löysi Mizrin Katanan. Kidutettu malli oli demonien takana olevassa avonaisessa vaunussa, häkkikuutioon teljettynä. Siellä hän makasi peitteeseen kääriytyneenä, liikkumattomana.

”Mizrin on siellä.”

”Etsintäsi on siis viimein päättynyt.”

”Hänet pitää vielä saada pois demonien käsistä. Emme voi tehdä nyt mitään, joten odotamme. Kun karavaani lähtee liikkeelle, seuraamme sitä. Sopivassa paikassa hyppäämme Mizrinin vaunuun, vapautamme hänet ja lähdemme. He eivät huomaa mitään.”

 

Seuraavana päivänä karavaani pakkasi kamppeensa ja jatkoi matkaa itään, aina vain kauemmas Letiferin linnasta. Gardolth ja Vartija lensivät sen edellä, seuraten sitä yläilmoista turvallisen välimatkan päästä.

 

Pian löytyikin sopiva iskupaikka: leveähkö, kuusimetsäinen vuoristosola, jonka kautta karavaanin oli kuljettava varovasti juuri sen takia, että se oli niin hyvä paikka väijytykselle.

 

Gardolth selitti suunnitelman: ”Vaunut liikkuvat nyt pidemmin välein. Demonit antavat ihmisten mennä edeltä ja vastaanottaa mahdolliset viholliset. Ne odottavat hyökkäystä noilta kukkuloilta. Käymme odottamaan aivan solan toiseen päähän, mihin karavaani taas kerääntyy yhteen. Kun Mizrinin vaunu, tuo pieni tuossa, ohittaa nuo kalliot, minä heilautan itseni köydellä vaunun katolle ja pudottaudun sisään. Ennenkuin vaunu ehtii ohittaa kallioiden jälkeen tulevat kaksi tienmutkaa, sinä lennät leijonakoiran editse ja heität nämä kylästä ottamamme suolasäkit sen päälle. Siitä leijonakoirat masentuvat suuresti, muistan tämän faktan koulutusajoiltani.”

”Mitäpä et muistaisi, jos sinulla kerran on kivien muisti.” Vartija naurahti.

 

Suunnitelma pantiin täytäntöön. Gardolth odotti kallionkielekkeen takana ja kun vaunu sitten tuli, hän heilautti itsensä taitavasti sen katolle. Samantien hän avasi kattoluukun ja luikahti sisään.

 

Kolmikerroksisen pikkuvaunun ylin kerros oli täynnä matkatavaroita, huopia ja tynnyreitä. Gardolth laskeutui äänettömästi köysitikkaita pitkin toiseen kerrokseen ja kolkkasi siellä pöydän ääressä matkapäiväkirjaa kirjoittavan miehen. Matkapäiväkirjoja oli koko vaunun kirjahylly täynnä, toistasataa nidettä. Gardolthin mielenkiinto heräsi: millaisia seikkailuita karashishikaravaani oli matkoillaan maailmasta toiseen kohdannutkaan! Siinä vasta matkalukemista... Hän otti päiväkirjoista vanhimman ja laittoi sen takkinsa taskuun.

 

Sitten hän laskeutui vaunun pääkerrokseen. Se koostui neljästä huoneesta, joista yhdessä istui joukko munkkeja keskustelemassa kielellä, jota Gardolth ei ymmärtänyt.

 

Toisessa huoneessa kirjoitti toinen mies matkapäiväkirjaa; samoja tapahtumia eri tyylillä, eri ihmisen näkökulmasta. Gardolth mietti hetken, ottaisiko hän tämänkin miehen hyllystä vanhimman lokikirjan; yksi näkökulma asioihin ei ehkä olisi riittävä. Sitten hän huomasi, että miehen hyllyssä oli vähemmän kirjoja kuin yläkerran kirjoittajalla, joten tämä mies oli tullut mukaan karavaaniin myöhemmin. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää hänen tarinansakin... Gardolth kolkkasi tämänkin miehen ja täytti toisenkin taskun ensimmäisellä lokikirjalla.

 

Kolmannessa huoneessa oli Mizrinin häkki, eikä muuta. Kun Gardolth astui huoneeseen, Mizrin kääntyi katsomaan. Gardolth nosti sormen huulilleen kehottakseen mallia olemaan hiljaa. Mizrin oli hiljaa ja vaipui takaisin makaamaan. Hänen kasvonsa olivat täynnä viiltoarpia, olkapäät ja kaula mustelmilla.

“Miten jollakin niin pienellä voi olla jotakin niin suurta?” Mizrin sanoi tuijottaen tyhjästi eteensä.

 

Häkin ulkopuolella teki gargoyle temppujaan yrittäen lohduttaa vangittua mallia. Monilla malleilla oli nykyään gargoyle lemmikkinä, se oli muotia. Kumma, etteivät demonit olleet jo tappaneet sitä. Gargoyle yritti piristää Mizriniä tekemällä kuvioita lattiaan puutikulla.

 

Gardolth avasi häkin ja veti Mizrinin ulos.

”Olen Gardolth Royd, Godormoodin kuninkaallisen kaartin etsijä. Minut lähetettiin hakemaan sinut takaisin.”

“Oletko sinä unta?” Mizrin kysyi.

 

Äkkiä huoneen ovi narahti ja sisään astui kaksi pitkään kaapuun pukeutunutta demonia. Gargoyle lensi turvaan katonrajaan.

“Ei, ei orja!” Demonit karjaisivat ja syöksyivät Gardolthin kimppuun.

 

Samalla hetkellä vaunu kuitenkin tärähti ja alkoi heittelehtiä. Vartija oli lentänyt leijonakoiran editse ja pudottanut suolasäkit.

 

Gardolth ampui ja osui toista demonia päähän kuten pitikin. Toinen horjahti päin häkkiä, mistä Gardolth sai idean tönäistä demoni sisään häkkiin ja sulkea ovi. Jo toisen kerran tämä juoni toimi.

”Ei, ei!” Demoni karjui pienessä häkissä. ”Halusimme vain mallin itsellemme! Halusimme tulla teidän kaltaisiksenne...”

 

Näillä idioottidemoneilla oli ollut oma uskonlahko kidutuskammiossa, josta Letiferkään ei ollut tiennyt. Vai oliko?

”Tiesi hän meistä, mutta ei välittänyt.” Demoni murahti. Kuka olisi uskonut, että Helvetin demonit palvoivat kauneutta?

 

Vaunu pysähtyi. Leijonakoira oli käynyt makaamaan ja nuolemaan itseään.

”Missä on portaali, jonka lävitse saavuitte Kirottuun Metsään?” Gardolth kysyi.

”Piilotimme sen.”

”Mihin?”

”Saat itse etsiä, orja.” Demoni nauroi.

 

Gardolth ampui demonia vatsaan hiljentääkseen tätä hieman. Sitten hän nosti Mizrinin olkapäälleen ja lähti kantamaan ulos vaunusta.

 

Munkkijoukko seisoi vaunun käytävällä ja tuijotti Gardolthia vihaisesti, muttei tehnyt mitään.

”Olkaa hyvä. Hyvästi.” Gardolth sanoi ja laski vaunun astinlaudan.

 

Vartija lensi vaunun vierelle ja Gardolth kävi Mizrinin kanssa kyytiin. Gargoyle lensi ulos vaunun ikkunasta ja lähti seuraamaan lentolauttaa.

 

Mizrin oli tullut hulluksi vankeudessa. Hän vain tuijotti tyhjyyteen ja lausui välillä arvoituksellisia sanoja, kuten: ”Haluan maailman, jossa joka toinen ihminen on onnellinen joka toisen ihmisen kärsimyksestä.”

 

Mutta hullu tai ei, Mizrin oli toimitettava tuomareiden eteen. Täytyi löytää shamaani tai vastaava, joka osaisi avata portaalin kotimaailmaan.

”Minä tunnen shamaanit. Tiedän heidän tapansa ja pienet omituisuutensa.” Vartija sanoi.

”Mistä shamaanin voisi löytää?”

”Aukeilta tasangoilta, synkistä metsistä. Vuorilta ja saaristosta. Noihin paikkoihin he pystyttävät maagiset majakkansa. Vain siksi, että Helvetin shamaanit ovat kuten kotimaailmani shamaanit. Shamaanit ovat aina samanlaisia, aina muualla kuin siellä missä ovat, aina matkalla.”

”Näillä ei ole uusia silmiä, näillä ei ole uusia silmiä... Älä koske, se on pimeää vettä...” Mizrin höpisi itsekseen.

“Helvetti. Kaikki naiset ympärilläni joko kuolevat tai tulevat hulluksi.” Gardolth sanoi.

 

Autiomaassa oli pylväiden päälle rakennettu rantatalo. Shamaani löytyi sieltä.

“Tulva voi tulla.” Shamaani kertoi.

 

Myöhemmin sama talo oli merellä saaren rannalla. Shamaani oli valmistautunut tulvan tuloon hyvin.

“Jos teet, et tee koskaan täydellisesti. Etkä voi koskaan olla täydellisesti tekemättäkään. Kaikki mitä teemme tai emme tee on pakollista.” Shamaani kertoi lisää. “Tässä oli muuten kauan sitten katarakti. Ennen oli putouksen päälle rakennettu kaupunki.”

“Jaa, olit varmaan paikalla katsomassa.”

“En silloin.”

”Kertomukset riittävät. Avaa meille portti kotimaailmaamme.”

”Oikopolkukartta, mikäs siinä. Puolet maailmasta on edelleen metsää: puistoalueet, kuivasuot ja jääkautiset kaltteet reunustavat jokaista katua. Jos liikkuu jalan, oikopolkukartta tuli tarpeeseen. Sellainen kannattaa olla jokaisesta maailman kylästä ja kaupungista. Mikäs sen mukavampaa kuin huomata keskellä tuntematonta kaupunkia, että parin kiviaidan yli kiipeämällä pääsee kohteeseensa puolet nopeammin kuin esimerkiksi...”

”Se portaali...” Gardolth alkoi hermostua.

”Anna minä kerron. Jokainen sivilisaatio jokaisen maailmankaikkeuden jokaisessa vaiheessa on tehnyt teitä. Toiset ovat tehneet valtavia terästeitä maailmojen läpi, toiset pelkkiä kinttupolkuja viidakkoisille vuorille, mutta yhtäkaikki ne ovat olleet reittejä pisteestä A pisteeseen B. Harva sivilisaatio on kuitenkaan päässyt selville mystisestä Kuudennesta Tiestä, jollaiselle voi päästä ainoastaan sellaisesta paikasta, jossa viisi tietä kohtaa. Sellaisia paikkoja on harvassa ja vielä harvemmassa on niitä, jotka tuntevat keinot kulkea tuota reittien reittiä. Vain muinaiset Tienrakentajat tunsivat salaisen seremonian, jolla Kuudes Tie voidaan avata kulkijoille. Ja kulkijat tervehtivät tietä kumarruksin, vaikka eivät sitä kulkeneetkaan.”

”Ja sinäkö osaat avata tämän Kuudennen Tien?”

”Nykyään yhä useammat viiden tien risteykset muutetaan kahdeksan tien risteyksiksi. Kuudennet Tiet alkavat kadota, mikä on sääli. Ne, jotka ovat kulkeneet Kuudettä Tietä toiseen maailmaan, eivät ehkä koskaan pysty palaamaan takaisin, sillä toisen Kuudennen Tien käyttäminen on hankalaa... Kuudennen Tiet ovat nimittäin eläviä olentoja, ja hyvin reviiritietoisia. Ne pystyvät haistamaan kulkijasta, onko hän käyttänyt toista Kuudettä Tietä ja pysyvät suljettuina sellaiselle. Ne ovat ylpeitä eivätkä tahdo saastuttaa kehoaan toisten Teiden jäämillä.”

”En ole koskaan käyttänyt Kuudetta Tietä, vain portaaleja. En ole ennen moisesta kuullutkaan.” Gardolth sanoi.

”En minäkään.” Vartija pudisti päätään.

”Sitten! Etsikäämme Kuudes Tie! Otan tuon gargoylen palkkiokseni.” Shamaani sanoi ja osoitti sauvallaan katonrajassa liihottavaa lemmikkiä. Sauvasta erkani punainen höyryvana, johon gargoyle kietoutui ja ja hävisi.

”Tämä on mahtava shamaani.” Vartija huomautti Gardolthille. ”Paljon enemmän kuin entinen. Voisin jäädä hänen vartijakseen, ellei hänellä ole sellaista entuudestaan.”

”Kuulen kuiskuttelusi, Vartija-poloinen. Voin sinut säälistä ottaakin vartijakseni, vaikka tuskin tuossa kunnossa pystyt paljon vartioimaan.”

”Otan paikan mielelläni vastaan.” Vartija kumarsi shamaanille.

”Lähdemmekö etsimään sitä viiden tien risteystä nyt?” Gardolth kysyi kärsimättömänä.

 

Kuudes Tie avautui. Gardolth oli jälleen tutussa kotimaailmassa, Mizrin Katana mukanaan. He olivat Kirotussa Metsässä, malleja uhranneen heimon kylässä. Kaikki talot oli poltettu ja kivipaadet kaadettu. Seriffi joukkioineen oli tehnyt perusteellista työtä.

 

”Hyvästi, Helvetti. Hyvästi, Vartija.” Gardolth sanoi katoavalle Kuudennelle Tielle ja lähti kävelemään pois metsästä.

 

 

 

 

- Loppu -